Vanhan toistoa

Kävin äskettäin pikakäynnillä Jyväskylässä, lapsuuteni ja nuoruuteni maisemissa. Väitetään, että matkustaminen virkistää. En virkistynyt.

Toiset väittävät, että reissussa rähjääntyy. En nyt osaa sanoa, rähjäännyinkö, mutta mukava oli kotiin tulla. Onneksi pääsin kaverin autossa matkat molempiin suuntiin. Jos itse ajaa, siinä vasta väsyykin, kun pitää olla herpaantumatta tarkkaavainen. Sellainen ei ole ihmiselle luontaista, minulle varsinkaan.

Olimme menossa juhlaan, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan. Puhekin piti valmistella. Edellisen kerran sama juhla samalla porukalla pidettiin viisi vuotta sitten. Nyt päätettiin merkitä kalenteriin, että sama juhla samalla porukalla ja samassa paikassa pidetään taas viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan perinteiden kunnioittamiseksi.

Juhlan jälkeen mentiin kolmen porukalla kapakkaan, siihen samaan kuin viisi vuotta sitten, ja kymmenen vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin. Siitä ei huomattu päättää, mihin kapakkaan menemme viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan impulsiivisuudeksi.

Kapakassa muisteltiin kouluaikaisia kepposia ja leuhkittiin tyttöjutuilla. Niillä leuhkittiin edellisilläkin kerroilla. Totesimme, että aika hyvin pärjäilimme aikoinaan niissä puuhissa. Siinä sivussa tiedettiin tyttöjen ja muidenkin myöhemmistä vaiheista kaikenlaista.

Myöhään meni, sillä kapakasta jatkoimme yömyssyille. Matkalla pysähdyimme vanhan koulurakennuksen edessä muistelemaan, että tuossa sitä ja tuossa tätä. Siinä puuhassa aina mieli herkistyy.

Aamulla piti olla kohtuuttoman aikaisin hyvässä vireessä, sillä jo klo 13 oli vuorossa teatteriesitys, vanha kunnon hippimusikaali Hair Kaupunginteatterissa. Aihe oli aivan sopiva meille, jotka elimme näppyläisimmän nuoruutemme hippiaikaan. Sukupolvi oli kylläkin vaihtunut. Kaveri oli saanut minulle ilmaisen lipun, sillä hänen jälkikasvunsa esiintyi musikaalissa.

Hairin olen nähnyt vaikka kuinka monta kertaa. Ylittämätön oli ensimmäinen, Tampereen pop-teatterin esitys 1969. Sen näin kahdesti, ja voi sanoa, että se kuuluu elämäni muistettavimpiin teatterikokemuksiin vieläkin. Myöhempinä vuosina olen nähnyt Hairin Tukholmassa, Amsterdamissa, Helsingissä, Oslossa, Lahdessa, olisikohan vielä muitakin. Ja Milos Formanin keskinkertaisen jenkkiläinen elokuva.

Musiikki miellyttää aina, niin nyt Jyväskylässäkin. Mutta esityksenä tämä maistui hieman väljähtyneeltä. Pitäisi tulla hippiajan renessanssi, uusine Vietnameineen. Nyt siitä puuttui ajankohtaisuuden maku, vaikka yritystä oli.

Ei edes ruoka innostanut. Mennen tullen syötiin ison bensa-asemaketjun baarissa lautasellinen lisäaineita, niin kuin aina matkalla. Pari viikkoa on jo matkasta kulunut, ja vasta nyt alan olla taas kotiutunut helsinkiläiseen normaalinuokkumiseen.

Mukavat ja epämukavat

Juhlissa eräs naispuolinen vieras katseli minua ja sanoi että olen laihtunut. Se tuntui mukavalta.

Vielä mukavammalta se olisi tuntunut, jos havainto olisi pitänyt paikkansa. Ei se pitänyt. Ainakaan kylpyhuoneen vaaka ei ole sellaista havainnut. En tietenkään sanonut tätä ääneen. Viaton ilme naamalla valehtelin venytellen: - Noo...ehkä pikkuisen.

Kesällä Jyväskylässä katselin vanhoja valokuvia lukioaikaisen ystävättären kanssa. Yhdessä valokuvassa olimme uima-asuissa rannalla. - Olet sinä tuossa hoikka poika, hän sanoi.

Se ei tuntunut mukavalta. Implisiittisesti se sisälsi ajatuksen, että enää en ole hoikka poika. En tietenkään sanonut siihen mitään. Paha siihen oli ruveta vastaan vänkäämään.

Naisten ulkonäön kommentointi on perinteisesti kuulunut jokamiehen oikeuksiin, ja silloin siinä on seksualisointi mukana. Miehet ovat päässeet vähemmällä. Näissä edellä kuvatuissa tapauksissakaan ei ollut seksualisoinnista häivääkään. Ne olivat ikään kuin julkisesti näkyvissä olevan faktan ääneen toteamista, sellaisena aivan korrekteja. Eivät epäystävällisiä tai häiriköiviä.

Olen nähnyt häirintääkin. Aikanaan jouduin nolona myöntämään, että en oma-aloitteisesti esimiehenä osannut hoitaa työpaikallani ilmennyttä seksuaalista häirikköä järjestykseen. Hän meni jotenkin vitsin varjolla alituisiin härskeihin kommentteihin ja kontaktiyrityksiin. Vasta kun naisten lähetystö tuli pyytämään, ymmärsin komentaa touhulle stopin. Uskon ja toivon, että #metoo havahduttaa nykyajan hoksaamattomat.

Erityisen vaikea oli takavuosina eräs iäkäs sukulaissetä, vanhapoika, joka ilmestyi kaikkiin suvun juhliin ja alkoi veitikkamaisesti likistellä, kouria ja arvioida nuoria naisia mukamas kosioaikeissa. Keskenkasvuiset tytötkin kelpasivat. Minäkin jouduin etukäteen varoittelemaan omaa viisitoistavuotiastani, mutta siitä huolimatta ukko pääsi arvioimaan nuoren neidon vartaloa.

Näitä setiä riittää, niin Hollywoodissa kuin kotimaan  kamarallakin. 

Herkkua monenlaista

Olen luullut, että nykyisin kaikki opiskelevat peruskoulussa kotitaloutta ja oppivat laittamaan ruokaa. Siis myös pojat. Minun kouluaikanani se oli vähän huonoa.

Olen ilmeisesti erehtynyt. Nuori sukulaispoika valmistui keväällä ylioppilaaksi ja pääsi Helsinkiin opiskelemaan. Vanhemmat vuokrasivat hänelle yksiön, ja nuori mies muutti pois kotoa.

Jotain meni kuitenkin vinoon. Tämä paljastui, kun hän kävi ensimmäisen kerran kotonaan. Nuorimies oli lihonut parissa kuukaudessa silmiinpistävän paljon.

Syitä selviteltiin, ja kävi ilmi, että ruokailutottumukset olivat omituiset. Lounas kyllä meni normien mukaan oppilaitoksen ruokalassa, mutta kotiateriat koostuivat leivästä, leikkeleistä, tilauspitsasta ja erilaisista chipseistä ja naksuista ja mitä niitä on. Jälkiruokana jäätelö ja juomana luultavasti olut. Ilmeisesti asunnon moderni sähköhella oli jäänyt kokonaan käyttämättä, vaikka tarpeelliset astiat oli hankittu. - Ei osannut käyttää. kuului selitys.

Tätä minulle päiviteltiin, kun olin puhelimitse yhteydessä pojan vanhempiin. Aihe sai minut muistelemaan omaa aloitustani. Se tapahtui 1970 Tukholmassa opiskelijakampuksen pienessä yksiössä.

Ei sekään hääviä ollut, mutta opin kyllä käyttämään hellaa. Minulla oli keittokirja. Ruokalistani oli aika yksipuolinen eikä kovin terveellinen, mutta sellaisesta ei siihen aikaan taidettu pitää niin tarkkaa lukua. Kirja on tallella vieläkin, tosin ei käytössä. 

Tässähän ne tärkeimmät ja parhaimmat - poikamiehen meininkiä.

(Ruokareseptejä kirjasta Mieleni minun tekevi)

Aika pian tilanne parani, kun kuvioon astui muuan nuori naispuolinen henkilö, joka otti ruokahuollon ohjat käsiinsä. Kotiruokailun taso parani merkittävästi.

Myöhemmin muutin Helsinkiin ja asuin kymmenhenkisessä opiskelijakollektiivissa, johon kuului kokkiopiskelija. Hänen johdollaan ruokatalous oli melkein laaturavintolan tasoa, vahvasti kasvispainotteinen. Siinä sivussa minäkin opin paljon. Taidot ovat tallella, vain laiskuus tahtoo nykyisin olla esteenä taitojen toteutumiselle.