Laskin
kraanasta kolme tyhjää siideripulloa täyteen vettä. Ruuvasin korkit kiinni ja
pistin pullot jääkaappiin.
Huomenna
on juhlat. Tulee vieraita. Valmistelen tarjoilua. Tulee sinne jääkaappiin
parempiakin juomia, viiniä, olutta, oikeaa siideriä. Vesipullot ovat hämäys.
Uskallan
tässä kertoa hämäyksestä, sillä tiedän, että kukaan juhlavieraista ei lue tätä
blogia. He eivät edes tiedä, että pidän blogia. Kukaan tuttavistani ei lue eikä
tiedä, kahta poikkeusta lukuun ottamatta.
Nyt
tunnustan olennaisen. Ne vesipullosiiderit minä juon itse. Vieraat eivät huomaa
hämäystä, sillä värillisessä lasissa juoma näyttää oikealta.
Älkää
nyt luulko minun ryhtyneen raitistelijaksi. Siitä ei ole
kysymys. Olen vain huono kestämään alkoholia. Kolme annosta kestän hyvin,
neljännestä alan väsähtää, viides vie jo melko varmasti unten maille.
Se
ei käy, että illan isäntä nuupahtaa liian aikaisin. Vieraat tulevat
seitsemältä, ensin kahvitellaan ja sitten aletaan nostella maljoja. Jos
lasissani olisi oikeaa siideriä, olisin nukkumiskunnossa jo ennen keskiyötä.
Juhlat ovat siinä vaiheessa parhaimmillaan. Ainakin kolmeen menee, ehkä
neljäänkin, ennen kuin vieraat lähtevät. Minä aion olla kiittelemässä
käynnistä.
Vesijuoma
on vuosikymmeniä käyttämäni kikka selvitä pitkästä illanvietosta. Se on
viisasta tehdä salaa, sillä julkisena se veisi turhaan huomiota ja jotenkin oudosti
häiritsisi muiden tunnelmaa. Juon vettä tyytyväisenä pitkälle yöhön, ehkä yhden
paikkeilla otan ensimmäisen oikean.
Alkoholi
vaikuttaa kummallisen eri tavalla ihmisiin. Eräs huomisista vieraista vaipuu
aina haikeaan melankoliaan ja lempeään itsesääliin, toinen (blogin lukijoille
tuttu ex-sihteeri) virkistyy entisestäänkin ja virittelee tanssia ja
akrobaattitemppuja. Kesäjuhlissa Längelmävedellä hän jopa yrittää opettaa
muille käsillä kävelyä. Sisätiloissa Töölöntorilla sellainen ei oikein käy
päinsä.
Onneksi
kukaan tuttavapiirissä ei ole koskaan aiheuttanut ongelmia. Äskettäin
kuolleesta kirjailijasta sanottiin muistokirjoituksessa, että selvin päin
hauska mies mutta humalassa ei. Tiedä sitten, onko korrektia tuollaista mainita
nekrologissa.
Lapsuuteni Jyväskylässä
ilmiö tuli turhankin tutuksi, sillä naapurustossa asui eräs ilmiön parhaimmista
mannekiineista, Pessisen ukko. Hänestä kirjoitin ja varsinkin piirsin kuvan
blogissani joitakin vuosia sitten (täällä), kun satuin olemaan tavallistakin
äksymmällä tuulella sairastuttuani suu- ja sorkkatautiin. Äkäisenä on syytä
olla useinkin, mutta se on terapeuttisinta selvin päin.
Juhlat
ovat kaksiosaiset erään merkkipäivän kunniaksi. Viikon kuluttua on uudet
vieraat mutta samat vesipullot.
(Kuva: Serlachius-museo-Mänttä / viinikellari)