Merkkikieli

Nuori ystävä lähetti minulle äskettäin facebookissa onnitteluviestin, jonka perässä oli rivi merkkejä: 

Vasta jälkeenpäin kiinnitin merkkeihin huomiota ja yritin tulkita niiden sisältämää viestiä. Jotakinhan ne tarkoittavat, eivät ne mitään ornamenttikoristeita ole.

En osaa niitä verbalisoida. Siinä on seassa kuvioita jotka näyttävät pieniltä värikkäiltä käsikranaateilta elleivät peräti jalkaväkimiinoilta. Mutta en usko, että nuori ystävätär mistään räjäyttämisaikeista antaa vihjeitä. Jotakin perin ystävällistä uskon niiden viestivän.

Jostain syystä minä olen ilmeisen pysyvästi jumissa kaikenlaisten merkkien kanssa. Tekstiin pistän luontevasti kysymysmerkin, kaksoispisteen ja lainausmerkit. Ajatusviiva ja puolipiste kelpaavat myös - joskin säästeliäästi käytettynä.

Huutomerkin kanssa on jo vaikeampaa. Mielestäni se pitäisi varata teinityttöjen käyttöön fanikirjeissä. Oikein suuressa fanituksessa niitä voi tulla pitkä rivi virkkeen loppuun. Minä sen sijaan olen huutomerkin käytössä erittäin pidättyväinen. Minähän en koskaan huuda. Mieluummin tarvitsisin kuiskausmerkin.

Mutta kaikki nämä hymiöt ja emojit ja sen sellaiset. Joka kerta kun tipautan sellaisen tekstiini, tunnen teeskenteleväni nuorekasta. Vähän sama kuin ottaisin lävistyskorun huuleen ja alkaisin ajaa skeittilaudalla.

Voisinko mitenkään unohtaa?

Toimittaja X kutsui päivälliselle. Lupasi tarjota.

Kosmokseen mentiin, mihinkäpä muuallekaan. Siellä aina ennenkin istuttiin, ellei sitten Bulevardiassa, Centussa, Sikalassa, Vanhan kellarissa, Kaivopihassa tai Elitessä. Joskus myös Messeniuksessa tai Risu-Hokissa. Niistä ajoista on kauan.

Kosmoksessa kuuluisi syödä paistetut silakat, mutta siitä olen joutunut luopumaan, kun on kihti varpaassa. Hyvä korvike on toinen klassikko, Sylvesterinleipä. Se on pysynyt suosiossa vuosikymmenet. Kalle Holmbergkin muistelmissaan mainitsee, että se valittiin aina. Sylve

sterinleivässä on kyllä mätiä, joka muistaakseni on kihdille altistavaa sekin, mutta sen voi siirtää syrjään.

Olin ihan öönä, kun seuralaiseni illan loppupuolella kysyi nöyrän oloisena, voisinko unohtaa sen yhden jutun.

Minkä jutun? kysyin ihmetellen. Mieleeni ei noussut, että välillämme olisi mitään erityisempiä skismoja, jotka pitäisi unohtaa pois häiritsemästä.

- No sen, sen, siellä -- siellä - - .

Mieleen alkoi nousta asioita jostain kaukaa, vuodelta yksi tai kaksi. Nyt kun puheeksi tuli, aloin muistaa jotakin unohtunutta. Oli eräs tapahtumasarja Tampereella Tillikassa ja sen illan jatkoilla. Vierestä näin, minulla ei ollut osuutta asiaan. Nolo kokemus varmaan, mutta sattuuhan sitä lipsahduksia nuorille naisillekin, ei pelkästään miehille. Ei sen kummempaa.

Mutta en ole aavistanut, että tällainen muinainen asia on vaivannut seuralaistani vuosikymmenet. Vielä nyt, eläkeiässä, on pelko, että minä - ainoa jäljellä oleva silminnäkijä -  paljastaisin tietoni huonolla hetkellä väärässä seurassa.

Luottamus ns. armeliaasen unohtamiseen ei tainnut olla vahva.  Vakuutin, että en olisi muistanut koko tapausta, ellei hän olisi sitä ottanut puheeksi. Se taisi kyllä olla huono vakuuttelu.

Vanhojen asioiden muistaminen ei ole ongelmatonta. Äskettäin Jyväskylässä vanhan luokkani luokkakokouksessa ovella istui pyörätuolissa vanha luokanvalvojani, lähes satavuotias. Kätellessä hän heti sanoi nimeni. Sanoin, että lehtorilla on hyvä muisti, kun heti tunsi.

- Voisinko mitenkään unohtaa, hän vastasi.

Jäin miettimään hänen sanojensa tulkinnan mahdollisuuksia. Niitä on kaksi, hyvä ja huono.

(Anselm Hollo: Vaikein / Sateiden välillä 1956)

Kyllä sellaisen muistaa

Kai siitä pitäisi huolestuakin, mutta en kuitenkaan. Vanhenemisen merkki, sanoo joku. Voi olla. Melankolikolle ominaista romanttista höpsötystä, sanoo toinen. Siinäkin voi olla pikkuisen perää.

Nostalgiaa. Kaipuuta muistojen maisemiin. Kadonneen ajan metsästystä.

Se ilmenee vaikkapa siten, että valitsen mieluummin vanhan kunnon klassikkoelokuvan, jonka olen nähnyt moneen kertaan ja tiedän hyväksi. Ostan mieluummin lipun Wigwamin konserttiin kuin johonkin uuteen ja tuntemattomaan. Tai kierrän joka kerta Tukholmassa käydessäni vähän oikotietä pidemmän kierroksen päästäkseni pysähtymään siihen paikkaan, jossa kerran kauan sitten tapahtui eräs äärettömän tärkeä kohtaaminen.

Vähän kuin pyhiinvaelluksia.

Tänä kesänäkin näitä taas tuli. Tässä yksi:

1960-luvun leikekirjastani löytyy oheinen ilmoitus. Se pisti liikkeelle, vaikka matka Jyväskylästä oli toistasataa kilometriä. Pääsin kaverin kyydissä, itse olin reilusti alaikäinen.

Rantalava, sähkökitara soi haikeasti lämpimässä kevätyössä. Buffetista Jaffaa.

Ja sitten osuu viereen eräs Katri. Juteltiin  rannalla, tanssittiinkin, loppuillasta käveltiin käsi kädessä. Lähtiessä pikkuisen pussattiinkin. Se oli minulle ensimmäinen kerta.

Kyllä sellaisen muistaa.

Tänä kesänä ajoin oikotietä pidemmän kierroksen päästäkseni pysähtymään siihen paikkaan, jossa tapahtui näin äärettömän tärkeä kohtaaminen.

Rantalava oli paikallaan ja kaikki ennallaan. Vain Adventures ja Katri puuttuivat.