Pysyy tallessa

Oli se tallessa.

Aina välillä on syytä kurkistaa ullakolla nostalgialaatikkoon. Siellä on vaikka mitä nuoruuden rekvisiittaa.

Baskeri.

Viimeksi olen käyttänyt sitä joskus 1990-luvulla. Se ei taida enää olla kovin muodikas. Joskus aikoinaan se oli ranskalaistyyppisen boheemin taiteilijan tunnus, sellaisen, joka ajoi Rättisitikalla ja jolla oli punainen kaulaliina.

Sittemmin sen ottivat kyllä toisenlaisetkin tyypit omakseen. Siitä tuli Rambo-soturin päähine, onneksi myös rauhanturvaajan.

Miten minä siihen miellyin? Enhän minä ole erityisen ranskalaistyyppinen, en edes kieltä kummoisesti osaa. En ole edes kunnon taiteilija. Pikkuisen boheemi kyllä ja Rättisitikalla nuorena ajoin. Elokuvan uuden aallon auteur-ohjaajat, sellaiset kuin Truffaut, Godard, Resnais, Rohmer ja Chabrol, aiheuutivat palvontaa.

Ehkä baskeri joskus taas tulee muotiin. Sitä varten se on tallessa.

Huonoja suomalaisia

Kalsarikänni on suomalaisen mentaliteetin alkuvoimainen ja laajalle levinnyt ilmenemismuoto. Nyt se on saavuttamassa kansainvälistä kuuluisuutta. Se on suorastaan syrjäyttämässä tanskalaisperäisen "hygge"-nimisen ihanneolomuodon, joka on näihin asti edustanut pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoitelluinta käyttäytymismallia maailmalla.

Tiedä sitten, pystyvätkö muiden kulttuureiden ihmiset oivaltamaan kalsarikännäilyn syvintä olemusta. Sopii epäillä, on se sen verran omintakeista kulttuurielämää. Se vaatii onnistuakseen sopivat olosuhteet. Pitää olla pimeä talvikausi ja sen lisäksi ympärivuotinen henkinen pimeys. Molempiin on Suomessa otolliset olosuhteet. Siinä olotilassa puhuminen käy tarpeettomaksi.

Lentokänni sen sijaan tapahtuu täysissä pukeissa, ja siihen tarvitaan valoa, niin sisäistä kuin ulkoistakin. Aleksis Kivi kuvaa sitä mestarillisesti kirjassaan Nummisuutarit. Mikko Vilkastus juottaa hyvää aavistamattoman Eskon sellaiseen vauhtiin, että tämän selkään kasvavat siivet ja hän huutaa "tilulii". Sen syvällisempää filosofiaa ei tule mieleen ruveta viisastelemaan.

Känniasiat nousivat keskeiseksi puheenaiheeksi, kun lähdin pitkästä aikaa rilluttelemaan Helsingin yöhön. Yksin en ollut liikkeellä. Vanha hyvä kaveri kävi jokatalvisella Helsingin-vierailulla. Perinteeseen kuuluu lähteä baanalle.

Suunnitelmat olivat suuret, kuten aina. Vähän pohjia kotona, sitten Kosmokseen, sitten ties mihin soittoruokalaan ja yökerhoon. Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi, kuten aina. Päädyimme Helsingin rautatieaseman Elielinaukion puoleisella kauppakujalla sijaitsevaan amsterdamilaistyyppiseen kapakkaan, josta emme jatkaneet mihinkään, koska oli niin kylmä, ettei innostanut lähteä ulos lämpöisestä paikasta.

Kolme siideriä, sen voimalla ei vielä tilulii lentänyt. Vähän tunsin kateutta kaverin kolmesta kaljasta. Hänellä kun ei ole kihtiä.

Valomerkin jälkeen ajoimme mittariautolla kotiin Töölöntorille. Katseltiin tietokoneelta vuoden mittaan kertyneet valokuvat ja otettiin yhdet vielä. Sitten kaveri luki uudet runonsa, ja otettiin yhdet vielä.

Runot johdattelivat pohtimaan syvällisempää filosofiaa. Onko surun kyyneleillä ja ilon kyyneleillä kemiallista eroa? Emme päässeet selvyyteen. Pitäisi pyytää kemistin lausuntoa, mutta kumpikaan ei tunne sellaista.

Kalsarikänniä tai lentokänniä ei tullut. Huonoja suomalaisia?

Monk drinking in a wine cellar XIX

#minäkö myös?

Totta kai minäkin olen nähnyt. En tietenkään ole asiaan puuttunut.

Melkoisen itsetutkiskelun eteen jokainen hereillä oleva mies on joutunut miettiessään, onko jollakulla syytä muistaa minut jostakin ikävästä yhteydestä.

Vyöryn lailla läpi puolen (?) maailman kulkenut #metoo on loistava esimerkki yksityistapauksesta liikkeelle lähteneestä voimasta, joka muuttaa maailmaa, siis ihan oikeasti aiheuttaa ison muutoksen. Näin voi jo sanoa, paluuta entiseen ei ole, sillä yhtäkkiä joka paikka on täynnä tietoa ongelmasta, joka on saatava korjatuksi.

Tämän päivän HS:ssa kaksi vaikutusvaltaista kirjailijaa liittyy joukkoon. Märta Tikkanen ja Ebba Witt-Brattström ovat molemmat kirjoittaneet henkilöhistoriaansa liittyvistä kokemuksista paljastavia teoksia. "Nämä ovat kertomuksia, joita naiset ovat yrittäneet kertoa kahdentuhannen vuoden ajan. Mutta nyt miehetkin kuulevat niistä ja tulevat kysymään, että mitä ihmettä tämä oikein on."

Näyttää vahvasti siltä, että naisten kokemukset erilaisesta häirinnästä ovat universaaleja ja tulkinnat yksimielisiä (hyvin vähäisin poikkeuksin). Miesten tulkinnat sen sijaan näyttävät vaihtelevan. Vielä näkee niitäkin, joiden mielestä pitäisi tulkita imartelevaksi, jos mies pilke silmäkulmassa vähän taputtelee. Erityisen nololta tuntuu, kun jotkut miehenpuolet eivät näe eroa häirinnän ja flirtin välillä.

Olen siis nähnyt ja kuullut, mutta en ole puuttunut. Jotenkin on tuntunut, että ne ovat yksittäisiä kiusallisia tapauksia, jotka ovat hetkessä mennet ohi. Nyt ilmiön mittasuhteiden paljastuttua valtaviksi on hämmennys ja yllätys aitoa. Mutta samalla huomaa itsessään ihmettelyt, että olisihan tämä pitänyt ymmärtää. Merkit olivat kyllä selvät.

Onneksi lopultakin on syytä uskoa, että nyt tulee muutos. Moni on hiljaa ja häpeissään, kun ymmärtää.

Siinä olen kuitenkin mietteliäs, millainen linjanveto olisi kohtuullista syyllisten nimien julkaisemisessa. Lehdillä on korkea kynnys rikoksista tuomittujen henkilöiden nimien julkaisemisessa. Sama pitäisi olla tässäkin, sillä leima on paha. Yksi jo tuli televisioon haastateltavaksi, mielestäni jotakuinkin esiintymiskyvyttömässä kunnossa.

On tällaista samantapaista joukkovoiman painetta ollut ennenkin maailmaa muuttamassa. 1960-luvun lopulta alkaen kasvoi valtaviin mittoihin edenneitä protestiaaltoja Yhdysvaltain rotusortoa ja Vietnamin sotaa vastaan. Ja muutosta tuli. Nyt olen ymmärtänyt, että jotain samankaltaista on lähtemässä vauhtiin Yhdysvaltain tuhoisaa pyssyuskoa vastaan. Toivotan menestystä.

Kuvan humoristista virettä älköön tulkittako vähätteleväksi kannanotoksi #metoo-kampanjaa kohtaan. Päinvastoin: huumori ja nauru pysyköön aina mukana kaikissa ihmissuhteissa.

(Kuva: Saara Ranin elokuvassa Natalia, ohj. Matti Kassila 1979)