Etuajassa

Istuttiin iltaa pienellä porukalla. Toivat tuliaisina kukkia, tekstiilitaidetta ja tietysti viinipulloja.

Viinipulloja tuli enemmän kuin olin varannut juotavaksi. Kaikki eivät mahtuneet pullotelineeseen, loput piti aamulla viedä kellariin odottamaan seuraavia pitoja.

Olisi niitä viinejä enemmänkin kulunut, mutta kun seurueessa oli yksi porukan petturi, joka ei ollenkaan koskenut viiniin eikä edes sihijuomiin.

Perinnetieto kertoo, että tuollaiset erikoisuudentavoittelijat herättävät aina seurueessa ihmetystä. Syitä outoon käytökseen kysellään ja heitä yritetään porukalla käännyttää kostealle tielle.

Perinnetieto ei nyt kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Tämän porukan käyttäytymiskoodi oli modernilla tavalla vapaamielinen. Outoon käyttäytymiseen ei kiinnitetty lainkaan huomiota.

Nyt täytyy paljastaa, kuka tuo outo kummajainen oli. Se olin minä itse.

Ei ei, en minä ole miksikään raittiusmieheksi riehaantunut. Eikä lääkärikään ole löytänyt mitään maksakirroosia tai muuta syytä määrätä korkkia kiinni. Ihan minä omasta vapaaehtoisesta tahdostani olin ilman.

Olen nimittäin tipattomalla tammikuulla, vähän etuajassa.

Menossa oli tipattoman tammikuun päivä numero 26. Tavoite oli liian lähellä, jotta siitä voisi luopua.

Minä olen iät ajat viettänyt tipattoman tammikuun väärään aikaan, sillä minun vuoden kiertokulussani alkutalveen osuu niin monenlaisia perinnekekkereitä, että ei niiden sekaan mitään raitisteluputkea saa mahtumaan.

Varmuuden vuoksi olen pitänyt vakiintuneena käytäntönä pitää vuodessa kaksi tällaista kuukautta. Edellinen oli maalis-huhtikuussa. Silloin tosin laskelmat menivät sekaisin ja päiviä kertyi 41. Mutta ei se kai haitaksi ollut.

Mutta oli se kekkereiden isännöinti nollapromillisena aika erilainen kokemus kuin vertaisena vertaistensa joukossa. Eivät ne mitkään yltiöjuomingit olleet, mutta pitkälle aamuyöhön väki viihtyi. Hiukan alkoi isäntää uuvuttaa keskustelun kuunteleminen. Alkoi olla jankkaamisen makua. Vähän juomalaulujakin luriteltiin ja yksi olisi soittanut pianoa, mutta minun oli pakko kieltää, että ei kerrostalossa aamuyöllä.

Luulen, että vierailla oli hauskempaa kuin isännällä. Kyllä se on myönnettävä.

(Kuva:  Yrjö Norta: Maskotti 1943 / Emmi Jurkka, Kalle Viherpuu)

Ylivoimaista?

Joskus tulee uskonpuute.

Ilmiö on ilmeisesti tuttu jopa urheilijoille. Korkeushyppääjälle iskee rimakauhu eikä hypystä tule mitään. Ylitys näyttää mahdottomalta.

Minä en urheile vaan luen. Olen viime aikoina lukenut runoja ja novelleja. Muutama sivu kerrallaan, nopeita pyrähdyksiä. Hellaakoskea, Paloheimoa, Mustapäätä, Haanpäätä. On helppo aloittaa uusi, kun tietää että se loppuu pian. Ei mene koko päivää.

Jättiläisurakkalukemiset ovat niitä rimakauhutapauksia. Aikoinaan Volter Kilven Alastalon salissa oli sellainen. Pakko oli kuitenkin ryhtyä, sillä se kuului kirjallisuustieteen vaatimuksiin. Piti kirjoittaa essee sen pohjalta. Hyvin lukeminen sitten sujui, kun pääsi alkuun ja löysi rytmin. Urotyöksi sen voi laskea. Ostin aikoinaan Kustavissa perinneseuran T-paidankin, jonka rintamuksessa kerrotaan kaikille vastaantulijoille, että "Olen lukenut Alastalon salissa". Ainakin alan ihmiset osaavat arvostaa.

On niitä muitakin, James Joycea, Marcel Proustia ja Robert Musilia ainakin mainitaan rankoiksi urakoiksi. Täytyy myöntää, kokemusta on. Kalle Päätalo osoittautui aivan ylivoimaiseksi. En selvinnyt pitkällekään.

Nyt pöydälläni on yksi tällainen rimakauhutapaus, johon en ole vielä uskaltanut koskea, vaikka se on ollut siinä jo toista kuukautta. Nämä Hellaakosket ja Haanpäät ja muut ovat pelkkiä tekosyitä siirtää sen jättiläisen aloittamista suotuisampaan ajankohtaan. Sillä jättiläinen se on. Paul Auster 4321, sivumäärä 1141.

Toistaiseksi olen lukenut vasta takakannen tekstit ja signeerauksen. Kyllä kohta aloitan.

 

Äly hoi!

Heikkona hetkenä tulee kokeilluksi facebookissa kiertäviä testejä. Ei kannattaisi. Niistä ei toivu.

Yhdestä sain tuloksen, että suurin lahjakkuuteni on musikaalisuus. Ei varmasti ole. Vahvin toidiste päinvastaisesta on viiva laulusta alakoulun todistuksessa. Toisessa testissä sain kaikki oikein testissä, jossa piti tunnistaa kuuluisuuksien naamoja, sellaisia kuin Hitler, Stalin, Mao, Elvis, Lennon, Kennedy, Diana. Oli seassa muutama aivan tuntematonkin, mutta tarjolla olevista vaihtoehdoista onnistuin kai arvaamaan oikean. Testin lopussa sain pistemäärän lisäksi tietää olevani huippuälykäs. - Mikäpä siinä, hyvä että huomasivat. En kuitenkaan jakanut tietoa ympäri facebookia vaan pidin onnen itselläni. "Kell onni on, se onnen kätkeköön", neuvoi Eino Leino. Hänen luulisi tietävän.

Sitten iski trauma. Kaveri oli tehnyt saman testin ja saanut myös täydet pisteet ja saman neroksi julistuksen. Hän jakoi tiedon meille kaikille tiedoksi. Salaa syömmessäin tiesin, että nyt meni mönkään. Tunnen kaverin, ei ole huippuälykäs.

Palasin tekemään testin uudestaan. Nyt vastasin tahallani kaikkiin kysymyksiin väärin. Ja eikös vain koneen henki julistanut minut taas huippuälykkääksi, sillä sain täydet pisteet.

Muistiko kone minut? Huomasiko se huijausyritykseni? Palasin tekemään testin kolmannen kerran mutta nyt eri nimellä. Välttääkseni tunnistetuksi tulemisen vastasin nyt joihinkin kysymyksiin oikein ja joihinkin väärin. Mitä sanoi nyt kone? - Ei muuta kuin edelleen olen huippuälykäs ja kaikki oikein. Nyt oli uskottava.

Lapsena tein lastenlehdistä kaikenlaisia kuva-arvoituksia. Muistikuvani mukaan ne olivat kovin helppoja. Nero siinäkin puuhassa? Alla näyte. Siinä on kaksi kuva-arvoitusta, viiva välissä. Blogin lukijat voivat kokeilla. Kerron oikeat vastaukset seuraavassa kirjoituksessa. (Kuva-arvoituksen lähdeviite on jäänyt merkitsemättä muistiin. Ilmeisen vanha kuitenkin suttuisuudesta päätellen).

Välillä eteen sattuu toivottomia tehtäviä. Niin äskenkin. Kysyttiin, montako jalkaa on kolmella koiralla ja yhdellä kissalla.

Mikä tuossa nyt on? Tietysti 16 jalkaa.

Mutta sitten epäluuloinen mieli alkoi epäillä kompaa. Ehkä vastaus onkin neljä jalkaa. Jokaisella erikseen, ei yhteensä.

Lunttasin vastauksen. Se kuului: 12 jalkaa.

Miten niin? Äly hoi, älä jätä!