Nostalginen mieli

Tulin maininneeksi vanhalle tuttavalle, että minulla on Helsingin olympialaisten logolla varustettu pullonkorkinavaaja. Sitä piti sitten lähteä katsomaan. Siihen liittyi niin rakkaita muistoja.

Vehje on ilmeisesti jonkinlainen virallinen olympiaesine. Sain kuulla pitkät jutut vieraani omia henkilökohtaisia muistoja olympialaisista, joihin hän oli päässyt pikkupoikana. Muistot olivat hämmentävän voimakkaita ja eläväisiä, kaikki nämä Zatopekit, Hyytiäiset ja rauhanenkelit. Kisafanfaarinkin sain kuulla suulla soitettuna.

Voiko ihmisen lapsuudessa tapahtua mitään suurempaa kuin olympialaiset kotinurkilla? Ei kai, mikäli vierastani voi uskoa. Minun lapsuuteni Jyväskylässä ei tapahtunut mitään erityisen muistiin jäävää. Pesäpallokilpailuja Harjulla ja rallin suurajoja vain.

Ei onnellisempaa miestä voi olla kuin vieraani, kun lupasin korkinavaajan hänelle. Mitä minä sillä enää tekisin. Sellaisia korkkeja ei taida enää olla ainoassakaan pullossa. Eikä enää ole juuri pullojakaan, tölkkejä vain.

Lahjoitukseni pääsee täydentämään vieraani olympiatavarakokoelmaa. Siinä kuuluu olympiaraha, viiri, pääsylippuja, postikortteja ja ties mitä. Sain kutsun tulla katsomaan.

=  =  =  =

Minun nostalgiani liittyvät aivan toisenlaiseen maailmaan, joka aukesi vasta 60-luvun jälkipuoliskolla. Siltä kaudelta minulla on myös muistoesineitä. Äskettäin on televisiosta tullut kaksi elokuvaa nostamaan muistoja niistä nuoruuskokemuksista.

Tuli elokuva "Anna mulle lovee - Love Records" (Aleksi Mäkelä 2016). Mielestäni kovin vaatimaton elokuva herkullisesta aiheesta. Tuskinpa mikään firma oli aikakautensa muokkaajana tärkeämpi kuin Love. Minulle myös. Olisi ansainnut paremman elokuvan.

Minulla on tallella huomattava määrä Loven tuottamia äänilevyjä, rokkia, maailmanmusiikkia, poliittista laululiikettä, laulelmia, undergroundia... Tekijöinä suuri joukko aikakauden isoja ja pieniä tähtiä  - myös kaupallisesti marginaalista musiikkia.

Myöhemmin tuli myös Love-kirjat. Se tuotti upean kokonaisuuden maailmankirjallisuuden merkkiteoksia, sellaisia jotka olivat jääneet isoilta kustantajilta kääntämättä. Aivan upea oivallus oli sarjan aloitus, Balzacin yksi pääteoksista nimeltä Kadonneet illuusiot. Valinnan ironia oli siinä, että kirja kertoi laatukirjallisuuden kustantajan konkurssista.

Niinhän siinä sitten kävi Lovellekin. Epäkaupallisuus ei pärjännyt markkinoilla. Mutta siitä jäi eloon aikakauden optimistinen henki. Keräilytavaraa niin Loven tuotannosta kuin aikakaudesta yleisemminkin minulla on karttuva kokoelma. Viimeksi ostin kirjamessuilta Love-logolla varustettuja T-paitoja. On se kyllä hieman tuhma kuva, paitaa ei voi käyttää aivan missä tahansa.

Toinen nostalgiaelokuva on "Rakkautta ennen aamua" (Richard Linklater 1995). Se kertoo ranskalaisesta tytöstä ja amerikkalaisesta pojasta, jotka tapaavat sattumalta junassa ja ihastuvat toisiinsa ja jäävät vaeltelemaan yhdeksi yöksi pitkin Wieniä odottaessaan matkustamista kotimaihinsa. Erotessaan rautatieasemalla junan lähtiessä he päättävät palata samaan paikkaan tasan kuuden kuukauden kuluttua.

Silkkaa romantiikkaa, silkkaa nostalgiaa. Tätä katsoessa ei voi välttää omien muistojensa palaamista 70-luvun alun liftaus- ja interrail-seikkailuihin pitkin Eurooppaa. Kuinka elokuvan nuorille sitten kävikään kuuden kuukauden kuluttua, sen saamme katsoa elokuvassa "Rakkautta ennen auringonlaskua" (Richard Linklater 2004), joka tulee Yle-Teemalta tämän viikon perjantaina (12.5)

Turistimme tutustuu

Tukholman historian tunnelmiin voi tutustua vaikkapa lukemalla Strindbergin Punaista huonetta tai Bellmanin epistoloita. Pietariin voi tutustua lukemalla Dostojevskiä. Helsinkiin voi tutustua lukemalla vaikkapa Mika Waltarin Isästä poikaan -trilogian.

Mutta mitä voi lukea tutustuakseen historiallisiin tunnelmiin matkustaessaan Vaasaan?

Vaihtoehtoja on kaksi: Jorma Ojaharju ja Vaasan-Jaakkoo.

Ojaharjut luin tarkasti jo siihen aikaan kun Jomppa oli vielä hengissä ja istui aina Kosmoksessa ja puhui, puhui ja puhui, lakkaamatta. Ääni oli iso, samoin mies itsekin. 

Niinpä valitsin nyt Vaasan-Jaakkoon (oik. Jaakko Ikola  1887- 1951). Epäilin kyllä, tuleekohan tästä mitään. Murrepakina ei ole ennenkään ollut minun lajini. Olen kyllä kokeillut niin savvoo kuin raumlaistakin jaaritosta. Parhaiten on kuitenkin sujunut murteille käännetyt sarjakuvat, Aku Ankasta Harald Hirmuiseen.

Etelä-Pohjanmaan murteen kanssa minä kyllä pärjään, siihen on ripaus sukurasitetta. Ei se kielestä kiinni jää.

Kunnianarvoisa blogituttuni Kemppinen on nyt toimittanut uudet kokoelmat Jaakkoon kirjoituksia. Tämäkin edesauttoi kiinnostuksen kasvamista näihin vanhoihin pakinoihin, jotka ilmestyivät alun perin Vaasa-lehdessä. Jollain tasolla utelutti myös Jaakkoon henkilö. Hänhän oli hyvin monitaitoinen ihminen, mm. kielenkääntäjä ja lehtensä päätoimittaja. Poliittisesti hän liikkui oudoissa vesissä, mm. Lapuan liikkeessä ja kokoomuksen äärilaidalla.

Kuinka lukeminen sujui?

Hetken aikaa hyvin. Oli siellä hauskoja kohtia, mm. byrokraattista turhantärkeilyä pilkkaavaa. Myönnän: on tällaisella kulttuuri- ja paikallishistoriallista arvoa.

Mutta aika äkkiä tuli tympääntyminen. Ei sellaista rehvakkaan leikillistä murreuhoilemista loputtomiin jaksa. Kesken jäi. Ehkä joskus toiste lisää.

On Vaasassa Jaakkoon muistomerkkikin, niinkin uusi kuin 2015 pystytetty. Hieman ihmettelin sen sijaintipaikkaa. Se sijaitsee aivan Vasabladet-lehden toimitustalon nurkalla. Ei kai siitä lehdestä herunut ymmärrystä kilpailevan suomenkielisen lehden poliittisesti vimmaiselle toimittajalle? (Muistomerkin kuvan otin jo viime syksynä, kun lehti oli vielä puussa).

=  =  = 

Antoisa kulttuurikokemus oli (taas kerran) käynti Tikanojan kotimuseossa. Siellä oli ruotsinvirolaisen taiteilijan Ilon Wiklandin teosten näyttely nimeltä Ihmeiden maa. Wikland on tunnettu Astrid Lindgrenin teosten kuvittajana, mm. Katto-Kassisen, Marikin, Lotan, Melukylän, Ronja Ryövärintyttären ja Veljeni Leijonamielen kuvituksista.

Näiden kuvien katseluun ei väsynyt. Tikanoja on yksi pitkäaikaisista mielimuseoistani. Museon oma "kotitaiteilija" on Eemu Myntti, varsin omintakeinen ja minulle mieluinen mestari 1900-luvun alkupuolelta.

Perinteitä rikkoen

Vappuna kuuluisi ryypätä, marssia, laulaa, käydä piknikillä, kulkea valkolakki päässä Esplanadilla, kuunnella puheita, kärsiä krapulaa, käydä silliaamiaisilla ja ylihintaisilla lounailla, heitellä serpentiinejä, töräytellä pillejä, ostaa ilmapallo ja vappunenä.

Minä en tehnyt näistä mitään. Sen kun murjotin kotona ja katselin ikkunasta.

Ei ollut edes simaa eikä tippaleipää. Eikä varsinkaan krapulaa, sillä olen kokonaan kuivin suin krapulaa tuottavista aineksista. Syy ei ole puritaanisessa moraalissa eikä kansakoulun raittiuskilpakirjoituksissa. Syy on varpaassa. Siinä kun kytee kihti.

Ehkä juhannuksena sitten kokeilen, kuinka käy jos maistan. Maalla Längelmäveden rakkailla rannoilla käen kukkuessa, kerttusen yökonserttia kuunnellen. Saunan lämmön varvasta hivellessä.

Esplanadi on Vappuna kamala paikka. En  mahdu tungokseen. Mieluummin katselen kotona elokuvia, sellaisia kuin Teemalta tullut Philomena. Hidasta eurooppalaista, ei tietoakaan mistään actionista. Ketään ei ammuttu, ketään ei kidnapattu, ei yhtään takaa-ajoa. Pääosassa loistava Judy Dench. Minun makuuni sopivaa draamaa.

Kuvassa on Vappu Esplanadilla 1926. Aika väljää. Tulenkantajien ydinryhmä siinä hurvittelee. SKS:n kirja ei mainitse henkilöitä nimeltä, mutta tunnistan Erkki Valan (toinen vasemmalta, olisiko Katri Vala siinä hänen vierellään?), Lauri Viljanen (kolmas oikealta), Elina Vaara (neljäs oikealta) ja tietenkin Olavi Paavolainen (ensmmäinen oikealta, hieman epäilyttävin ottein edessä seisovaa tuntematonta daamia kohtaan).

Lähden tästä Pohjanmaan valkoisen kaupunkiin muutaman päivän visiitille. Juna hiljaista miestä kuljettaa. Palaan viikon lopulla.