tiistai 25. huhtikuuta 2017

Hienostelua?

Kävin taas oopperassa. Tästä alkaa tulla tapa, kun alituisesti oopperassa ramppaan. Viimeksi oli Lentävä hollantilainen, nyt Kesäyön unelma.

Sibelius-Akatemian oppilasesitys Musiikkitalossa oli yllättävä. Viihdyttävä, täytyy myöntää, mutta kovin erilainen kuin odotin. Toisaalta minun odotukseni ovat perusteettomia, sillä en tunne oopperoita. Odotukseni perustui siihen, että tunnen Shakespearen näytelmän ja ajattelin, että esitys menee sen mukaisesti. Ei aivan mennyt.

Kesäyön unelma on Benjamin Brittenin säveltämä. Libreton on tehnyt Peter Pears. Ohjaaja oli Victoria Newlyn. Esiintyjät olivat minulle tuntemattomia. En yritä ollenkaan arvioida esityksen tasoa, sillä siihen minulla ei ole osaamista.

Kokemus oli kuitenkin positiivinen. Esitys oli hauska, nokkela, kekseliäs. Tapahtumat sijoittuivat jonkinlaisille musiikkifestivaaleille, ja siellä sattui ja tapahtui. Kaikki perinteiset intohimot, mustasukkaisuudet ja petokset käytiin läpi kulisseina toimivien bajamaja-rivien seassa. Kekseliäiden yksityiskohtien vyörytys oli valtava.

Olisiko esityksen tuntenut Shakespeareksi, jos ei olisi tiennyt? Paljon puuttui, koko kehyskertomuskin. En tiedä, oliko se ohjauksen valinta vai kuuluiko se jo librettoon ja sävellykseen.

Oopperan (ja baletin) arvostus taidelajina on ongelmallinen. Niitä pidetään eliitin hienosteluna. Näin varsinkin eräässä poliittisesti motivoituneessa piirissä. Tämä esitys ei ollut hienostelua.

Muistan yhden varhaisista balettikäynneistäni. Se oli Joutsenlampi ja tapahtui muinaisessa Leningradissa joskus 1980-luvun alussa.. Kokemus oli häkellyttävä. Yleisö oli kyllä parhaimpiinsa pukeutunutta mutta kaukana mistään minkkimuuri-tyyppisestä. Näki, että tavallinen väki oli tottunut käymään ja nauttimaan korkeakulttuurista. Väliajat käytettiin jonkinlaiseen muodostelmakävelyyn jonoissa ympäri aulaa. Väki tiesi kokemuksesta, että niin tehdään.

Esitys ja vanha hieno teatteri hurmasivat tällaisen rokkijätkäksi itsensä mieltävän. Illalla hotellin ravintolassa mietittiin, miten tällainen laatutaide saadaan toimimaan niin hyvin, kun kaikki muu siinä maassa oli niin huonosti toimivaa.

Tukholman Kuninkaallisessa Oopperassa jouduin aikoinaan käymään ylettömän hienon valtuuskunnan jäsenenä. Seuran arvovaltainen jäykkyys kai aiheutti, ettei jäänyt mieleen, mikä esitys oli kyseessä. Ja Oopperakellari vasta hieno paikka olikin. Muistan helpotuksen, kun ruokailun jälkeen päästiin pienellä porukalla vaihtamaan vapaalle Stinssen-nimiseen krouviin.

Helsingissä on rennompi meininki oopperaesityksen jälkeisellä aterialla. Kuvassa Oopperan grilli siinä aivan Kansallisoopperan kulmalla. Siihen jonoon on hyvä mennä kulttuurinautinnon päätteeksi. (valitan, että sormenpää pääsi mukaan arvokkaaseen ympäristöön).




sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nerojen tauti

Kuninkaiden tauti, aristokraattien tauti, nerojen tauti.

Tuollaisia määritelmiä liittyy tautiin nimeltä kihti. Ihan kelvollisia, varsinkin tuo viimeinen. Sopii kyllä minulle.



Minulla on kihti. Kohtauksesta on nyt kuukausi. On se aika hyvin parantunut, mutta pikkuisen vielä pistää ontumaan. Pitää tarkasti katsoa, mihin astuu, ettei kengän etuosan alle osu mitään tasaisesta pinnasta kohoavaa. Varpaille nouseminen ei käy.

Oli minulla samanlainen kohtaus kolmisen vuotta sitten. Silloin en uskonut sitä kihdiksi, vaikka asiantuntija niin sanoi. Olin mielestäni satuttanut varpaan puutarhatöissä.

Kaikenlaisia ohjeita olen saanut. Olut pitäisi jättää. Se on harmillinen ajatus.

Olen nyt viettänyt myöhästynyttä tipatonta tammikuuta jo puolitoista kuukautta. Aloitin sen pari viikkoa ennen kihdin puhkeamista, joten ei luulisi oluen vaikuttaneen vaivan alkamiseen.

Nyt kuitenkin vappu uhkaa elon rauhaa. Olen jo käynyt hakemassa vanhan vappuviuhkan kellarikomerosta. Se on tarpeen, kun lähtee raitille rilluttelemaan. Mutta miten käy nyt olutmaljojen? Uskallanko? Ehkä pitäisi siirtyä pilsneriin?




perjantai 21. huhtikuuta 2017

Polleata poikaa

Ei niihin osaa varautua. Aina ne tulevat yllättäen.

Saattaa mennä pitkiä aikoja, ettei kukaan kehu. Sitten yhtäkkiä saa kahdet kehut peräkkäin.

Ensin kyselin entisen työpaikkani kuulumisia. Sain kuulla, että ilmapiiri on käynyt kireäksi. Uusi pomo painaa päälle. Turhanaikaista hyppyyttämistä, luottamuksen puutetta, kyttäilyä.

- Ennen oli kaikki paremmin.

Se oli kehu. Hän tarkoitti minua, sitä aikaa jolloin minä olin vielä vaikuttamassa asioihin. Ihan noin luottamuksellisesti, meidän kesken sanottuna.

***
Vähän myöhemmin sain luettavakseni naistenlehden. Siinä oli kiiltävällä paperilla värikuvien kera tutun näyttelijän haastattelu. Tavanomaisen naistenlehtilätinän keskellä hän yhtäkkiä mainitsee minut, ei nimeltä mutta tunnistettavasti. Viitisentoista vuotta sitten minä olin ollut se, joka innosti hänet Teatterikorkeakoulun pääsykokeeseen. 

Myönnän, muistan. En silloin mitenkään osannut arvata, että satunnaisella harrastajateatteriesityksen jälkeisellä rupattelulla olisi niin ratkaiseva vaikutus nuoren ihmisen elämään.  Jotenkin tuntui, etten ansainnut tätä kehua. Kiitin kuitenkin facebookissa huomionosoituksesta.

Kun näin ylenpalttinen kehujen aalto oli ylleni vyörynyt, tuntui, että minun on vuorostani jatkettava samassa sävyssä. Ensimmäiseksi kehuin ravintola Mezopotamyan herkullisen lounasbuffetin. Kyllä oli kokki polleata poikaa. Ihan niin kuin minäkin.

Tätä on syytä jatkaa.