perjantai 21. huhtikuuta 2017

Polleata poikaa

Ei niihin osaa varautua. Aina ne tulevat yllättäen.

Saattaa mennä pitkiä aikoja, ettei kukaan kehu. Sitten yhtäkkiä saa kahdet kehut peräkkäin.

Ensin kyselin entisen työpaikkani kuulumisia. Sain kuulla, että ilmapiiri on käynyt kireäksi. Uusi pomo painaa päälle. Turhanaikaista hyppyyttämistä, luottamuksen puutetta, kyttäilyä.

- Ennen oli kaikki paremmin.

Se oli kehu. Hän tarkoitti minua, sitä aikaa jolloin minä olin vielä vaikuttamassa asioihin. Ihan noin luottamuksellisesti, meidän kesken sanottuna.

***
Vähän myöhemmin sain luettavakseni naistenlehden. Siinä oli kiiltävällä paperilla värikuvien kera tutun näyttelijän haastattelu. Tavanomaisen naistenlehtilätinän keskellä hän yhtäkkiä mainitsee minut, ei nimeltä mutta tunnistettavasti. Viitisentoista vuotta sitten minä olin ollut se, joka innosti hänet Teatterikorkeakoulun pääsykokeeseen. 

Myönnän, muistan. En silloin mitenkään osannut arvata, että satunnaisella harrastajateatteriesityksen jälkeisellä rupattelulla olisi niin ratkaiseva vaikutus nuoren ihmisen elämään.  Jotenkin tuntui, etten ansainnut tätä kehua. Kiitin kuitenkin facebookissa huomionosoituksesta.

Kun näin ylenpalttinen kehujen aalto oli ylleni vyörynyt, tuntui, että minun on vuorostani jatkettava samassa sävyssä. Ensimmäiseksi kehuin ravintola Mezopotamyan herkullisen lounasbuffetin. Kyllä oli kokki polleata poikaa. Ihan niin kuin minäkin.

Tätä on syytä jatkaa.


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Hyödyttömät

Ei vaikuttanut isä ihan tyytyväiseltä jälkikasvuunsa. - Poika ei tee mitään, makaa vain ja pelaa tietokoneella. Ei enää urheile, ei hoida koulua, ei lue, ei tiedä mistään mitään, paitsi skeittilaudoista. Ihan hyödytön.

Niinpä. Nousi mieleen muinainen aika, jolloin minäkin olin ihan hyödytön.  Ainakin oman isäni mielestä. Makasin vaan, en hoitanut koulua, en urheillut. Tietokonetta ja skeittilautaa ei silloin vielä ollut keksitty. Tytöt oli keksitty.

Kiivastus oli suuri, kun jäin luokalle, lukion ensimmäiselle. En ollut varoittanut kotona siitä, mikä toukokuun viimeisenä päivänä oli tuleva. Olin aina kysyttäessä ynähtänyt, että ihan hyvin koulussa menee.

Luokalle jäi samalla kertaa suunnilleen puolet luokan pojista, mutta se ei kelvannut isälle puolustukseksi. Tulta ja tulikiveä satoi niskaan.

Se toinen puoli luokan pojista oli muistaakseni jäänyt luokalle jo edellisenä vuonna. Ehkä muutama harva onnistui viivyttelemään luokallejääntiään vuoden myöhemmäksi. Ehkä joku välttyi siltä kokonaan?

Luokalle jättäminen oli silloin koulun tapa; poikien hitaampi kehitystaso otettiin sillä keinolla hallintaan.

Olen ikuisesti kiitollinen tälle pedagogisesti viisaalle käytännölle. Ilman sitä elämäni olisi mennyt toisin.

Vähältä kyllä piti, ettei elämä kääntynyt siinä toisenlaiselle raiteelle. Isä määräsi, että koulunkäynti loppuu tähän. Ensimmäinen päivä kesäkuuta aamulla puoli seitsemältä pukeuduin isän vanhaan haalariin ja maalikaupan lippalakkiin ja lähdin polkupyörällä tehtaan konttoriin kysymään työtä.

En saanut työtä. Koululaisten kesätyöpaikat oli jo viety. Jos olisin saanut, sille tielle olisin jäänyt.

Pari päivää myöhemmin sain leipomosta pullakuskin työn. Siinä meni se kesä. Syksyllä tilanne oli jo rauhoittunut ja palasin kouluun. Samoin palasivat muut luokalle jääneet kaverit. Yhdessä olimme edelleen koko hyödytön porukka, vaikkakin uudessa luokkayhteisössä.

Sitten alkoi jo koulunkäyntikin sujua.

Nämä muistot virtasivat päässäni, kun kuuntelin poikaansa ärtynyttä isää. En tietenkään ruvennut muistojani ääneen kertomaan. Taisin olla turhan piikikäs, kun kysyin, miten hänellä itsellään nuoruus meni.

- Se nyt ei kuulu ollenkaan tähän, oli vastaus.





maanantai 17. huhtikuuta 2017

Varo vaaraa

Amerikka on kieltojen ja varoituskylttien maa. Jos tapahtuu vahinko eikä vaarasta ole varoitusta, paikalle marssii joukkueellinen juristeja asiakirjasalkut papereita pullistellen. Tuomioistuin määrää sitten miljoonaluokan korvaukset maksettavaksi laiminlyönnistä.

Tällaisista tapauksista on ollut uutisia. Pitäisikö niihin uskoa - ne vaikuttavat välillä kaupunkitarinoilta. Jossain kuppilassa asiakas oli loiskauttanut kupillisen kahvia syliinsä. Siitä oli seurannut oikeusjuttu ja kahvilan omistaja oli tuomittu jättiläiskorvauksiin. Vahingosta on nyt viisastuttu. Kuppiloissa on nyt varoituskylttejä, joissa lukee, että kahvi voi olla kuumaa.

Kun on varoitettu, hölmömpikin asiakas ymmärtää olla varovainen. Korvauksia ei tipu.

Ei Suomessa ihan näin ole - ainakaan vielä.

Olen kyllä miettinyt, ovatko esim. sähkölaitteiden tai lääkkeiden pakkausselosteiden vaaraluettelot vähän tätä sukua.

Kävin pääsiäisen alla lääkärissä, kun varvasvaiva (kihti) ei ole ottanut kokonaan parantuakseen. Sain pienen purkillisen tabletteja. Luin pakkauspaperin, ja taas alkoi pelottaa, kuten aina. Haittavaikutuksia luetellaan pitkät litaniat: turvotusta, hypokalemiaa, diabeteksen puhkeamista, verenpaineen kohoamista, infektioalttiutta, luuston haurastumista, virtsakivien muodostumista, lihasten surkastumista, haavojen parantumisen hidastumista, ihonalaista verenvuotoa, pituuskasvun häiriintymistä, päihtymyksen kaltaisia tuntemuksia, maanisdepressiivisyyttä, skitsofreniaa, todellisuudentajun häiriöitä, allergisia reaktioita, silmän paineen nousua, kaihia.

Tällainen säikähdyttää. Ensiajatus oli, että taidan mieluummin kärsiä pientä varvaskipua ja ontumista kuin riskeerata tällaisia kamaluuksia. Sitten kuitenkin muistan, että entisissä lääkkeissä on ollut vielä kamalampia vaaroja. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ehkä nytkin voin turvallisin mielin syödä pillerit.

Kesäkotini lähellä olevan rakennuksen seinässä on kyltti "Varo katolta putoavaa jäätä". Kyltti on paikallaan aina, kesät talvet. Se on naulattu seinään niin lujasti, että ei sitä ole helppo siitä irrottaa. Tulee kyllä mieleen se vanha tarina lammaspaimenesta, joka turhanpäiten huuteli suden tulevan. Sitten kun susi oikeasti tuli, kukaan ei enää viitsinyt reagoida.