Hyvää matkaa - Trevlig resa!

Jouduin laivaristeilylle. Sen verran reppana olen, etten keksinyt mitään tekosyytä eli vaihtoehtoista totuutta, jolla olisin voinut kieltäytyä. Seurue tuntui viihtyvän hyvin, minä vain pätkittäin. Se saattoi näkyä naamasta.

Noutopöydät aiheuttavat kummallisen ahneusrefleksin. Vaikka tietää sen lukemattomista määristä hotelliaamiaisia ja on päättänyt varoa, silti tosipaikan tullen  repsahtaa. Tulee pistetyksi iso läjä leikkeleitä leivän päälle ja syödyksi ylimääräinenkin kananmuna. Ja ne paistetut prinssinakit, joita ei koskaan muulloin tule syödyksi ollenkaan paitsi noutopöytäaamiaisella. Ähky olo aamusta alkaen. Ja vielä ähkympi päivällisen jälkeen.

Kauan sitten kerrottiin tarinoita, että saksalaiset ovat kovia keräämään laivojen noutopöydistä isot määrät sapuskaa mukaansa. Kaverini Kettunen kertoi kerran 70-luvulla itse nähneensä tapauksen, jossa saksalainen oli kerännyt ison muovipussillisen täyteen laivan noutopöydän antimia. Ovella pois lähtiessä tarjoilija oli yllättänyt kysymällä, unohtuiko juoma, ja kaatamalla sitten kannullisen maitoa ruokien päälle muovipussiin. - Liekö ollut tosi tapaus vai Kettusen levittämä kaupunkitarina?

Yökerho on minun asteikollani vihoviimeisiä paikkoja, johon voin joutua. Nyt olen sellaisessakin taas käynyt ja jopa tanssinut. Villiä menoa, voi voi!

Sauna on minun asteikollani huomattavasti miellyttävämpi paikka. Nyt sellainenkin oli tarjolla, mutta ei se ollut läheskään yhtä leppoisaa kuin saunominen kesäkotini rantasaunassa Längelmävedellä. Kuva antanee lukijalle osviittaa siitä, mitä tarkoitan.

Ensi vuonna tuo risteily on tarkoitus uusia samalla seurueella. Täytyypä keksiä tekosyy ajoissa.

(Kuva: Riikonen Simo, Mäntän kuvataideviikot 2016)

Muisti pätkii

Onkohan se alkavaa dementiaa, kun ei enää osaa sellaista, minkä on joskus osannut?

Näin kammottava ajatus nousi mieleen, kun yritin lukea kirjastossa vironkielistä lehteä. Se sujui huonosti. Ei se taito tietenkään ihan nollassa ollut, mutta paremmin kuvittelin lukemisen sujuvan.

Olen minä joskus ammoin osannut viron kieltä melko kohtuullisesti. Minulla on siitä ihan virallinen todistuskin opintokirjassani. Opiskelin viroa pakolliset kaksi lukuvuotta osana suomen kielen opintoja yli 40 vuotta sitten.

Pitäisi oikeastaan etsiä opintokirja nähtäville, jotta vakuuttuisin muinaisesta taidostani. Opintokirja taitaa olla kellarikomeron arkistolaatikossa. Jos nyt oikein muistan, siinä luki, että olen suorittanut alkeiskurssin ja jatkokurssin "hyvin tiedoin".

Toisaalta mitäpä merkitystä on muinaisilla opintokirjoilla, jos en enää osaa?

Dementiaepäilyjen vaimentamiseksi yritän vaihtoehtoista selitystä.  Unohtuisiko kielitaito keneltä tahansa, jos kieltä ei käytä 40 vuoteen?

Minulla taisivat mennä viron kielen opinnot hukkaan. En ole tarvinnut sitä muuhun kuin tutkintoon. En muista puhuneeni viroa kenenkään kanssa muutamaa sanaa enempää. En ole sen koommin lukenut vironkielistä tekstiä. Minulla ei ole ollut kontakteja, joissa olisin päässyt käyttämään kieltä. Kaksi kertaa olen käynyt Tallinnassa, siinä kaikki.

Kyse ei ole mistään vastenmielisyydestä tai boikotista. Kielitaidolle ei vaan ole tullut käyttöä. Muut kielet ovat kyllä treenaantuneet.

Kuvittelen, että kerran opittu taito olisi kohtuullisen helposti palautettavissa. Ei tarvitsisi aloittaa alkeista. Pitää ottaa harkintaan. Voisi olla hyvä ajatus ruveta poikkeamaan usein lähinaapurimaassa ja pärjätä siellä paikallisella kielellä.

Toinen tehokkaasti muistista kadonnut alue on matematiikka. Sitä tosin en ole opiskellut ollenkaan lukion jälkeen. Vai olenko? Dementian sumentamasta muististani nousee esiin epäily, että kasvatustieteen approbaturin opintoihin kuului tilastotieteen kurssi.

Mutta nyt katsoa möllötin kuin lehmä uutta veräjää eteen sattunutta mukia. Sen Beatles-vitsissä on aavistus jostain tutusta Tunnistan, että tällaisia käyräkuvioita opetettiin lukiossa. Ihan heti en kuitenkaan saa kiinni yhtälöiden ja kuvioiden ideasta.

Ei tuo kovin vaikeaa voi olla. Epäily dementiasta vahvistuu.

"Oot lainaa hetken vain"

Mikähän olisi kohtuullinen aika, jolloin voisi huomauttaa palauttamattomasta lainasta? Siis huomauttaa ihan kohteliaasti niin ettei vaikuttaisi töykeältä.

Annettu laina käy jossakin vaiheessa niin vanhaksi, ettei palauttamisella ole enää väliä. Niin ei saisi päästä käymään, mutta niin vaan välillä käy.

Vanhin palauttamaton laina listassani on vuodelta 1978. Se on kassillinen magnetofonin avokelanauhoja, joille olin äänittänyt 60-luvun lopun pop-musiikkia, monta LP-levyllistä. Nauhoilla on Spencer Davis Groupin, Zombiesin, Moody Bluesin, Colosseumin, Blood Sweat & Tearsin, Ten Years Afterin ja muiden vastaavien huippubändien musiikkia. Lainasin nauhat sivarikaverilleni, joka oli muusikko ja pääsi urallaan aika pitkälle.

Pyytäisinkö nauhat takaisin? Tosin minulla ei ole enää vuosikymmeniin ollut magnetofonia, jolla näitä kuuntelisin. Tallella on vain vihko, johon olen kirjoittanut nauhojen sisällön.

Toiseksi vanhin laina on 1000 markkaa. Siis markkaa, ei euroa. Se meni kaverille, joka oli rahapulassa. Luulen, että rahat menivät tarpeisiin, joista raamatullisessa kielessä käytetään nimityksiä "synti" ja "turhuuksien turhuus", mutta väliäkö sillä. Takaisinmaksusta vaan ei ole koskaan ollut puhetta.

Lainassa on myös kirjahyllyn täytettä. Siis täytettä siellä lainanottajan päässä, aukkoja kirjarivistössä täällä lainanantajan päässä.

Stanislaw Lemin Solaris,  Harry Martinsonin Aniara, Lauantaiseuran Tamminiemen pesänjakajat, Juhani Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta, Johan von Bonsdorffin Kun Vanha vallattiin, Elmer Diktoniuksen Meningar, August Strindbergin Himmelrikets nycklar eller Sankte Per vandrar på jorden, Ingmar Bergmanin Laterna magica, Jörn Donnerin Terveenä sairaalassa, Ola Fogelbergin Pekka Puupää -sarjakuva-albumit 1 - 8 ja J. H. Erkon Valitut teokset ovat lainassa jo enemmän kuin vuoden. Eivät kuitenkaan teillä tietymättömillä, sillä olen merkinnyt sinikantiseen vihkoon lainaustiedot.

Rabindranath Tagoren Putarhurin sain juuri joulun aikoihin takaisin lainasta - ihan pyytämättä ja yllätyksenä. Se oli ollut lainassa melkein kaksi vuotta. En kuitenkaan ollut ihan tyytyväinen palautukseen, sillä kirja oli kärsinyt vaurioita. Hauraspaperinen vuoden 1924 nidos (Eino Leinon suomennos) oli kansilehden kulmasta taittunut koirankorvalle. Takakannessa oli tahmainen laikku.

Pitää varmaankin monistaa yleiset lainausohjeet liitettäväksi jokaisen lainaan lähtevän kirjan väliin.