Pikkutarkkaa

1.  Tuli pyyntö tarkistaa tärkeän anomuskirjeen kieliasu.

Kyllähän minä kavereita autan jos osaan. Tällaisesta uskoin selviäväni.

"Ilmoituksen saatuani, ryhdyin välittömästi etsimään pyytämiänne kuitteja."  Näin luki tarkistettavassa paperissa. Haa, kielipoliisi huomasi heti pilkkuvirheen. Kaveri hangoitteli vastaan, mutta uskoi lopulta, kun minä sanelin säännön: lauseenvastiketta ei eroteta pilkulla. Piti kyllä naurettavana tällaista saivartelua.

2. Alakerran insinööri Tarmo Ylityösteistölä kutsui kahville. Särpimeksi oli leipää ja leikkeleitä.

Insinöörin mielestä minä asetin leivän päälle lauantaimakkaran ja Oltermanni-juuston siivut väärään järjestykseen. Juusto olisi hänen mielestään pitänyt olla päällimmäisenä.

Hangoittelin vastaan, sillä minun mielestäni järjestyksellä ei ole merkitystä. Pidin naurettavana tällaista saivartelua. Ravinto-opillista merkitystä en tällä uskonut olevan. Sain kuitenkin insinöörimäisen vakuuttavan luennon makunautintojen erilaisesta kohdistumisesta kieleen ja kitalakeen. Siitä näkökulmasta on insinöörin mukaan parempi, että juusto rasvaisimpana osana kokonaisuutta osuu tiiviimmin kitalakeen.

Esitelmä oli sen verran vakuuttava, että toisen ja kaikki seuraavat voileivät pinosin Tarmon ohjeen mukaisesti.

En kylläkään huomannut mitään merkittävää eroa makunautinnossa, mutta siitä en maininnut mitään.

Onhan näitä, pilkkuja, voileipiä ja monenlaisia muita, joiden kanssa on syytä olla tarkkana, varsinkin jos asiantuntija on paikalla katsomassa. 

Mistä motivaatio?

Siivosin vaatekaappeja. Siis siivosin kunnolla, en pelkästään viikannut paremmin. Keräsin rikkinäiset tai pieniksi käyneet paidat nippuun ja vein roskiin. Seuraavana samaa toimenpidettä odottavat takit ja housut.

Nyt valistunut lukija tietenkin epäilee, että olen vinksahtanut KonMari-ideologiaan (asiaa tuntemattomille huomautan, että tuossa ei ole kirjoitusvirhettä, siis sanan keskellä on nM, ei mm). Mutta en ole haksahtanut, vaikka hieman jouduinkin aiheeseen perehtymään. Motivaatio löytyi ihan itsestään.

Liikunnan lisäämisen motivaatio on hankalampi. Tällaiselle peruslaiskalle ja aika kankealle miehelle sellaiset lajit kuin telinevoimistelu, seiväshyppy tai skeittilautailu tuntuvat vaikeilta. Sumopainiin saattaisi olla luontaisia lahjoja, mutta siihen tarvittaisiin kaksi. Painiminen yksin on teknisesti hankalaa. Sen lajin esteettisyydessä on myös toivomisen varaa, mikä on tärkeä näkökohta tällaiselle kaltaiselleni kaunosielulle.

Kävely tuntuu luontevimmalta urheilulajilta. Siinä on tyyliä.

Pari vuotta sitten kävelymotivaatio eräästä syystä voimistui huomattavasti. Sillä oli vaikutustakin, kymmenkunta kiloa elopainoa siirtyi tuntemattomiin svääreihin. Motivaatio jäi kuitenkin yhden syksyn ja alkutalven pituiseksi. Paino ei kuitenkaan ole palannut entiseen.

Kysyin kerran sihteeriltäni neiti B:ltä, suostuisiko hän opettamaan minua kävelemään käsilläni.  Häneltä se sujuu yhtä luontevasti kuin kävely jaloilla. Olen nähnyt. Hän kuitenkin vastusti ajatusta. Ei sovi minun tyyliini. Voisi lisäksi nitkahtaa jokin nivel sijoiltaan. Hän suositteli sen sijaan, että tulisin mukaan hänen pitämälleen kurssille, jossa harjoitellaan jotain itämaisia itsepuolustuslajeja. - En ole mennyt.

Nyt yritän löytää itsestäni motivaation ruveta opiskelemaan uutta kieltä, ranskaa.

Näyttää ilmeiseltä, että lähden loppukeväästä pariksi viikoksi Pariisiin. Minun ikiaikainen harmitukseni on ollut, etten tullut nuorena opiskelleeksi ranskaa. Sen osaamisesta olisi ollut hyötyä työssäni. Ruotsi, englanti ja saksa ovat riittäneet, viro oli hyvässä yrityksessä mutta käytännön harjoittelun puute on kadottanut taidon.

Pariisin-matka olisi syy kielen pikaopiskeluun. Viidessä kuukaudessa ehtisi aika pitkälle. Katsotaan nyt, antaako vaatekaapin onnistunut tyhjennys motivaatiota myös kielen opetteluun.

Kukoistus

Kansallisfilosofi Pekka Himanen kirjoitti raportissaan "kukoistusosaamisesta", joka täyttäköön maan.

Olen matkustanut joulutauolla valtakuntaa pitkin poikin ja vähän mennen tullen edestakaisinkin. Kukoistusta ei ole paljon näkynyt.

Tällainen tulevaisuudesta ja mikseipä nykyisyydestäkin kroonisesti huolestunut ihminen kuin minä, melankolikko, näkee asian toisin. Suomalaiskansallinen synkistely on mahtavaa. Väkinäisestä positiivisesta ajattelusta olisi syytä päästä eroon. Itsesäälissä piehtarointi on ihanaa. Voi meitä!

Matkustin junalla, sillä autoni on talviteloilla. Sopivaan tunnelmaan pääsee jo katselemalla ulos junan ikkunasta. Ei näy merkkejä kukoistuksesta, näkyy vain radanvarren pajukkoa. Kukaan vaunun matkustajista ei puhu. Kaikki selaavat facebookia. Rauhallinen tunnelma rikkoutuu vain kun joku nousee ja lähtee vessaan. Jyväskylään saavuttaessa ravintolavaunun suunnalta ilmestyi kaksi juopunutta miestä. Siinä oli kyllä ripaus kukoistusta.

Kävin myös Pohjanmaan rannikkokaupungissa. Jätän nimen mainitsematta, ettei kaupungin turistitoimisto saisi harmeja. Tällä kerralla en asunut hotellissa vaan airbnb:n kautta löytyneessä asunnossa. Se oli hyvä valinta, sain nukutuksi, toisin kuin hotellien liian pehmeissä sängyissä.

Kaupungissa on kolme  ruokaravintolaa. Kävin taas niissä kaikissa. Ranskalainen (jonka henkilökunta on kyllä aivan suomalaista) tarjoaa aina kohtuullisen maukkaita mutta isolle miehelle liian pieniä annoksia ylihintaan. Kämpille palatessa täytyy kiertää torin nakkikioskin kautta. Kreikkalaisessa (aito kreikkalainen tarjoilija ja kokki) minä olin ainoa asiakas. Niin on ollut aina ennenkin. Miten sellainen ravintola pysyy pystyssä? Ihan kelpo annos, paitsi leipä, joka oli kuiva. Kiinalainen on paras. Kevyt mutta runsas "kolmen pienen annoksen" kokonaisuus. Hintakin kohdallaan. Jäin vain miettimään, miten kiinalainen omistajapariskunta onkaan päätynyt kotimaastaan pieneen pohjanmaan kaupunkiin, hirmupakkaseen. Ihmisparat?

Tarkoitukseni oli ulkoilla paljon, jopa uhkarohkeasti hiihtää. Majapaikasta löytyvät sukset ja monot. Hiihtoon sopiva vaatetuskin minulla oli matkassa mukana.

Muuten kaikki oli siis kohdallaan, mutta suksien siteet ja monot eivät olleet yhteensopivat. Siteet olivat modernia mallia, monot vähemmän modernia.