Kun tieto puuttuu

Lapsuudenkotini kirjahylly oli sisällöltään ajankohtansa mallin mukainen. Siinä olivat ne pakolliset kirjat, jotka olivat suunnilleen kaikkien muidenkin työläiskotien ja alemman keskiluokan kotien kirjahyllyissä.

Raamattu, Kalevala, Seitsemän veljestä, Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas ja Pohjantähti-trilogia, Pikkujättiläinen, Lääkärikirja ja Jokanaisen niksikirja. Ne olivat ne pakolliset. Sitten oli joitakin henkilökohtaisia, meillä äidin käsityökirjat ja isän puusepäntyön kirja ja joitakin lastenkirjoja. Dynaamisena lisänä karttuva nippu Valittuja Paloja.

Sitten oli vielä yksi suurteos. Sillä oli kylläkin vähättelevä nimi, Pieni tietosanakirja. Ei se pieni ollut. Siinä oli neljä paksua nahkaselkäistä osaa.

Osien nimet jäivät muistiini:  1) A - Hollanti, 2) Hollo - Louvre,  3) Lovat - Sandelin,  4)  Sandels - Öölanti. En aluksi ymmärtänyt, mitä nämä kirjojen selustassa olevat sanat ovat. Kesti aikansa, ennen kuin huomasin, että ne ovat kirjan ensimmäinen ja viimeinen hakusana. Tunsin, että se oli iso oivallus.

Muistan, että selailin näitä kirjoja usein. Alkusivulla oli kirjan tekijöiden nimet, ja muistan ihmetelleeni yhtä niistä:  L. Arvi P. Poijärvi. Ihmettelin tuollaista nimeä. Miksi pelkkä Arvi ei riitä? Hienostelua?  - Myöhemmin olen kohdannut tämän nimen eri yhteyksissä monta kertaa.

Pienessä tietosanakirjassa oli paljon tekstiä ja jonkin verran pieniä epäselviä mustavalkoisia kuvia. Muistankohan väärin, että siellä oli myös muutama taitettava värikuvaliite, karttoja, lippuja, ihmisen sisuskaluja?

Johonkin olen matkan varrella Pienen tietosanakirjani hukannut, samoin lukioikäisenä minulle ostetun Suuren tietosanakirjan, jossa oli kahdeksan osaa. Se ostettiin tukemaan opiskeluani. Ei se tainnut tukea.

Aikuisiällä hyllyyni ilmestyi Uusi tietosanakirja. Siinä oli 24 osaa. Se jäi jokseenkin vähälle käytölle ja joutui siirtymään odottamaan aikaa parempaa kellarikomeron hyllylle. Yritin saada kaupatuksi sen divareihin. Ei onnistunut. Keksin kysyä tutun vanhusten palvelutalon johtajalta, kelpaisiko se laitoksen kirjastoon. Kelpasi se. Vanhukset eivät olleet siirtyneet cd-rom-tietosanakirjoihin. Minä olin.

Minä innostuin kovasti romppusysteemistä. Asiaa edesauttoi, että tunsin läheisesti suuren kustantamon av-materiaalituotannosta vastaavan päällikön ja sain häneltä kaikki uutuudet. Mutta lyhyeksi jäi sekin kausi. Romppuni ovat kyllä tallella jossakin kaappien perällä.

Nyt ainoa jäljellä oleva tietosanakirjani on Otavan suuri musiikkitietosanakirja, viisi osaa ja hakemisto-osa. Se on hyödyllinen tällaiselle musiikkia osaamattomalle. Haen sattumankaupalla osumia, ja jos kiinnostava aihe löytyy, käyn YouTubessa tai kymppikirjastossa kysymässä kuunneltavaa. Yleensä löytyy. Olen vuosikausia ollut vakioasiakas.

Muilta osin pärjään ilman tietosanakirjoja, tiedätte kyllä, miten.

Kaikki toistuu

Kun käyn Jyväskylässä, on aika varmaa, että poikkean yömyöhään herkuttelemassa kanakorin Lounaispuiston grillillä. Kun käyn Tampereella, on aika varmaa, että tulee poiketuksi Tammelantorilla maistamassa mustaamakkaraa. Kun käyn Vaasassa, on jokseenkin varmaa, että tulee maistettua vietnamilaista ruokaa torin laidalla. Kun käyn Münchenissa, on aivan varmaa, että työnnetään heti alkajaisiksi kouraan iso tuopillinen olutta. Kun käyn Oslossa, on varmaa, että päädyn ravintolaan syömään turskaa.

Kaikki toistuu. Ei voi sanoa, että varsinaisesti olisin päättänyt tehdä näin. Tämä vain tapahtuu, vanhasta muistista, perinteitä kunnioittaen. Ei oikein muutakaan voi.

Nämä ovat minulle taas kerran tuoreita kokemuksia päättyneeltä kesältä. Kaikki muut paitsi München. Minulla oli vuosikausien perinne matkustaa työasioissa Müncheniin aina näin lokakuussa, mutta eipä ole enää. Tämä on yksi eläkkeelle pääsyn iloista. Oktoberfest ei oikein ollut minulle mieluinen tapa viettää kokousten välistä vähäistä vapaa-aikaa isäntien innokkaassa ohjauksessa.

Oslossa kävin pikavisiitillä alkukesästä juhlimassa vanhan ystäväni merkkipäivää. Jyväskylässä, Tampereella ja Vaasassa pistäydyin useasti.

Turskan lisäksi Osloon liittyy kaksi muutakin toistuvaa kokemusta. Molemmat epämiellyttäviä.

En minä kovin usein Oslossa ole käynyt, olisikohan kymmenkunta kertaa kaikkiaan. Mutta aina sama juttu. Aina siellä sataa koko ajan. Aina minä saan siellä flunssan. Niin nytkin.

Minua on iät ajat kiehtonut ajatus matkustaa kuuluisa "Hurtigrutten", höyrylaivamatka Norjan  vuonoja pitkin. Ei välttämättä koko pitkää matkaa Trondheimista Hammerfestiin, mutta muutama päivä kuitenkin. Taas oli sellainen ajatus. Aikaa siihen minulla olisi kyllä ollut. Mutta sää oli kamala ja sellaisena se olisi jatkunutkin. Ja sitten iski flunssa.

Vain yhden vuonon näin, senkin autokyydillä. Sitten lähdin kotimatkalle junalla Ruotsin läpi, huonossa kunnossa, räkätaudissa.

Miten ollakaan, junassa alkoi muistissa soida vanha mestarirunoilijan säe:

"Mies tuli vuonolta

näyttäen huonolta

norjalaispaitoineen.

Poljennon rennon ja hennon

John Lennon

loi viehätystaitoineen - - "

Ei minulla norjalaispaitaa ollut. Mutta tabletilta kaivoin kuunneltavaksi Juice Leskisen Norjalaisen villapaidan. Lennonia olen kuunnellut aina. Kuva on Juice-näyttelystä Mäntässä 2016. Juicella näköjään oli norjalaisvillapaita.

Toiset osaa, toiset ei

Minulla on nyt uusi televisio. Vanha alkoi oireilla.

Aina luotettava entisen työpaikkani tekninen johtaja Bitti-Pekka osasi heti soitettuani ohjeistaa minut kauppareissulle. Hän lukee Tekniikan maailmaa ja muuta sellaista ja tietää testitulokset. Niinpä häneltä kesti vain lyhyen hetken katsoa, mistä minun kannattaa mennä ostamaan hyvät testitulokset saanut televisio ja mistä sellaisen saa halvimpaan hintaan.

Hän saneli minulle ohjeet, etten erehdy ostamaan väärän mallista. Pitää olla sellaiset ja sellaiset ominaisuudet. Kysy myyjältä. Älä suostu ostamaan vääränlaista.

Niinpä ajoin Tuusulantien varrella olevaan myymälään ja sanelin kauppiaalle, mitä tahdon. Lunttasin lapusta, ilman en olisi kaikkea muistanut. Vehje löytyi.

Yllättävän kevyt. Muistan vielä, kuinka mahdottoman painavia entiset televisiot olivat. Ja pulleita.

Jalustan ruuvaaminen sujui helposti. Kanavahaku onnistui myös. Vaikeudet alkoivat vasta kun piti asentaa uudet, ennen kokemattomat ominaisuudet. Miten saan asennetuksi Internetin televisioon Piti taas soittaa Bitti-Pekalle.

Pekka neuvoi. Paina siitä ja siitä. Valitse se ja tämä. Paina ok. Katso tunnus ja salasana modeemin alta. Syötä ne siihen ja siihen.

Tässä menin jumiin. Ei löytynyt. En huomannut. Piti aloittaa alusta. Ja vielä uudestaan alusta. Eikä sittenkään. Pekka tajusi mahdottoman ja lupasi tulla illalla itse asentamaan.

Pekka tuli ja vips vaan. Valmista tuli.

Nyt voin katsoa televisiosta kaukosäätimellä Yle Areenaa ja YouTubea. Voin katoa myös kaupallisten kanavien Katsomoa ja Ruutua, mutta niiltä ei taida juuri katsomisen arvoista tulla. Voisin katsoa myös Netflixiä, mutta sitä minulla ei ole. Pertti vakuutti, että on siellä klassikkoelokuviakin Täytyy perehtyä, kunhan kiireiltäni ehdin.

Minun työpöytäni on täynnä elektroniikkaa ja pöydän alla melkoinen sotku piuhoja, melkein kuin spagettikattila. On pöytä-PC ja siihen modeemi ja skanneri ja kaiuttimet. Näppis ja hiiri ovat sentään johdottomia. Vieressä hyllyllä on televisio, digiboksi, DVD ja radio. Nyt digiboksi jää tarpeettomaksi, sillä uudessa televisiossa on ulkoinen kovalevy. Sitten on kaksi kuulokesysteemiä, toinen televisioon ja toinen tietokoneeseen. Kerrostalon yövalvojalle välttämättömiä. Kuulokkeet ovat johdottomia mutta molempiin tarvitaan laturit. Laturijohto tarvitaan myös älypuhelimelle ja tabletille. Ja kaiken päälle vielä yleishyödyllinen lukulamppu. Pöydän alla nurkassa odottavat vähemmällä käytöllä olevat läppäri ja paperisilppuri. Kaiken kruunaavat kolme jatkojohtoa, joista virta vehkeisiin saadaan (kuusiosaisia, sammutuskytkimellä). Eikä pidä unohtaa, että eri laitteiden välissä on monenlaisia yhdysjohtoja, usb:tä ja muuta.

Tällä tavalla esitettynä tämä tuntuu kamalalta. Täällä minä istun illat pitkälle yöhön piuhojeni ja vehkeitteni seassa. Miten tämä on tällaiseksi päässyt menemään.

Kävin äskettäin Tamminiemessä, Urho Kekkosen museossa. Katselin ja kuvasin hiukan haikein miettein Urkin työpöytää (ja muutakin). Valtakuntaa hallittiin aika vähäisin teknisin vempaimin. Onkohan tämä kaikki uusi ihan tarpeellista?