Terapian tarpeessa

Lapinlahden entinen mielisairaala Helsingissä sijaitsee poikkeuksellisen hienolla paikalla. Se on vain vajaan kilometrin päässä ydinkeskustasta, mutta silti se on syrjäinen paikka ison puiston ja puutarhan keskellä. Tie sinne vie Hietaniemen hautausmaan kiviaidan viertä. Toisella puolen tietä on vanha luterilainen hautausmaa, toisella puolen ortodoksinen. Tontti rajautuu mereen.

Sairaala valmistui 1841 Carl Ludwig Engelin suunnitelman mukaan. Tontti rajautuu moderneihin rakennuksiin, jotka näkyvät vehreiden puiden takana. Erityisen ruma on takana näkyvä pitkä savupiippu.

Paikka on silti keidas keskellä suurkaupunkia. Mutta sairaalakäytössä se ei ole ollut enää muutamaan vuoteen. Kävi kuulemma kalliiksi.

Voisin kuvitella, että parempaa miljöötä mielenterveyspotilaiden kuntoutumiseen ei ole. Siellä vallitsee harmonia ympäristön ja rakennusten kanssa. Mutta poliittiset päättäjät eivät välitä sellaisesta, eivät ainakaan kaikki. Valta on niillä, jotka laskevat euroja. Lapinlahti ei kelvannut.

Paikalla on historiaa. Siellä on hoidettu melkoista määrää Suomen kirjallisuuden ja taiteen mestareita, Aleksis Kivestä alkaen.

Nyt taide on palannut sinne. Kävin siellä taidenäyttelyssä. Se on esillä entisessä ylilääkärin asunnossa. Jos asunto on ollut ylilääkärin käytössä alusta asti, sen haltija on sata vuotta sitten ollut Christian Sibelius, Jeanin veli. Sinne säveltäjämestari itse pakeni, kun pelkäsi vuonna 1918 joutuvansa punaisten vainoamaksi.

Nyt siellä on näytteillä Seppo Fräntin yksityiskokoelma. Fränti tuli vuosituhannen alussa tunnetuksi jouduttuaan panttivangiksi Jolon saarella. Taidekokoelma on vaikuttava, jotenkin rujo mutta sympaattinen.

Tämä paikka pitää säilyttää. Sinne ei saa päästää gryndereitä bisnestä tekemään. Jos se ei sairaalaksi kelpaa, terapiaa se taidekin on. Varsinkin nautittuna vanhan puiston keskellä sijaitsevassa klassisen tyylikkäässä rakennuksessa suurkaupungin keskustan vieressä.

Det gör ingenting

Olen aina ollut lapsellisen innostunut kielikömmähdyksistä. Parhaimmillaan ne tuottavat parasta huvitusta, parempaa kuin television sketsiviihde. Kai siinä on mukana hitusen verran sitä ikuista totuutta, että vahingonilo on kaikkein vilpittömintä iloa. Sitä, että jollakin on mennyt mönkään ja minä osaisin tehdä tuon paremmin.

Kun tänään sain käsiini vastailmestyneen kirjan "Svenska grodor i Finland", se piti tutkia alusta loppuun heti. Hauskaa riitti.

  

Kirja esittelee ruotsinkielisiä kielen lipsahduksia. Tämä on nimenomaan suomenruotsalainen kirja, joten suomen kielen harmillinen vaikutus on keskeinen osa käännösten epäonnistumisessa. Riikinruotsalaisilta jäisi moni kohta tajuamatta, mutta kaksikieliset suomenruotsalaiset hoksaavat kyllä, mistä häiriö tulee. Samoin ruotsia osaavat suomenkieliset.

Suosittelen ruotsia osaaville blogin lukijoille. En suosittele pakkoruotsin vastustajille. Mukaan päästäkseen ei tarvitse ostaa kirjaa, vaan aineisto löytyy Facebookista hakusanalla "Svenska grodor i Finland". Suora linkki sivuille on tässä.

Jokakeväinen vaiva

Talven jälkeinen ensikäynti kesäkodissa on aina kummallisen ristiriitainen kokemus. Siinä on jotakin outoa metafyysistä tunnelmaa.

Kun tulee kohta, jossa käännän auton pikitieltä kapealle mökkitielle, nousee mieleen ajatus, että nyt SE alkaa. On toukokuun viides päivä. Sitten suoritan päässä nopean yhteenlaskun, että SE kestää suunnilleen 140 päivää. Silloin kesä on loppunut ja käännyn tässä samassa risteyksessä mökkitieltä pikitielle ja lähden pois. Se on lyhyt aika. Melkeinpä voi jo alkaa valmistautua lähtöön.

Tyypillistä melankolista luonteenlaatua, joku varmaan miettii. Sitähän se.

Talven jälkeen mökillä kaikki tuntuu oudolta. Puissa ei ole lehtiä, huoneet ovat sotkussa hiirien ja hirsien raoista varisseen roskan jäljiltä. Piha on täynnä syksyn lehtiä. Kasvimaat ja kukkapenkit ovat surkeassa kunnossa. Kaikessa on vielä talven jäljet näkyvissä. Onneksi sentään jäät ovat sulaneet Längelmävedestä.

En voi olla laiska vaikka laiskottaisi. On siivottava ainakin asuinhuoneet. Matot ja vuodevaatteet on vietävä ulos piiskattaviksi ja tuulettumaan. Lattiat on lakaistava, imuroitava ja pestävä sinipiialla.

Pihatie on yhdestä kohdasta upottavan liejuinen. Auto melkein juuttuu. Oja on jotenkin luhistunut eikä vesi ole päässyt virtaamaan vaan noussut tielle. Joudun lapiohommiin. Piti vääntää iso kivi pois ojasta. Siihen tarvittiin rautakanki. On minulla sellainenkin.

Siitä tulikin iso urakka. Nyt on selkä kipeä ja kädet melkein vapisevat. Tämä on jokakeväinen vaiva. Ihmisen kuuluisi pitää tasapuolisesti huolta sekä ruumiistaan että hengestään ympäri vuoden. Mutta ei se minulla niin mene. Helsingissä kyllä hengenpuoli on hyvässä hoidossa kaikkine taide-elämyksineen, mutta ruumis jää huonolle hoidolle. On vain kävely pitkin kaupunkia.

Pitäisiköhän minun tuoda lapio ja rautakanki talveksi Helsinkiin? Kaivaisin

talvella kuopan keskelle Töölöntoria? Kunto paranisi. Ei tulisi enää selkä kipeäksi eivätkä kädet vapisisi kevään ensimmäisistä ruumiillisista töistä. Pitääpä fundeerata.

Sauna oli entisensä. Lämmitin sen joka ilta. Pikkuisen vaisua saunominen oli, sillä saunakaljat piti jättää pois antibioottikuurin vuoksi. En kutsunut vielä naapurien äijiä saunakavereiksi, sillä he ovat luultavasti television ääressä. Käynnissä on jotkut jääkiekkokisat. Kylvin yksin, pitkään ja hartaasti. Sellainen on suurta nautintoa.

Uimaan en vielä rohjennut, olen arkanahkainen. Laiturilla istuminen pimeässä yössä jäähdyttelemässä toi mieleen muistoja, aika villejäkin. Ne taitavat valitettavasti olla jo mennyttä maailmaa.

En voinut vielä jäädä pysyvästi kesänviettoon. En osannut varautua näin varhaiseen lämpöaaltoon. Helsingin hommia oli vielä kesken, oli pakko palata. Lopullinen muutto tapahtuu sitten kun kesä tuntuu jäävän pysyväksi. Sen aika ei ole ihan vielä.