Yliopiston puolesta

Ensimmäinen kosketukseni yliopistoon tapahtui Jyväskylässä kesällä 1970. Filosofiaa pitkälle opiskellut kaverini ylipuhui minut tulemaan kuuntelemaan tärkeää aihetta, kybernetiikkaa. Seminaaria piti professori Yrjö Ahmavaara.

Minulla ei ollut tarkempaa tietoa, mitä kybernetiikka on. Olinhan vasta 19-vuotias ja juuri ylioppilaaksi päässyt. Mutta ei se mitään, kaveri vakuutti että kyllä kiinnostun.

Minä puolestani ylipuhuin senaikaisen tyttöystäväni, 17-vuotiaan hippityylisesti pukeutuvan ihastuksen mukaan.

Täytyy myöntää, että muutaman päivän kestänyt seminaari ei riittänyt avaamaan kybernetiikan syvintä olemusta, mutta kiinnostavaa siellä kyllä oli. Ilmapiiri oli innostunut, keskustelut ja väittelyt olivat uudenlainen elämys auktoriteettikeskeisen lukion jälkeen. Tuli oivallus toisenlaisen oppimisen mahdollisuudesta.

Sellainen oppiminen sitten lähtikin vauhtiin, sillä erotuksella, että ymmärsin käsiteltävät asiat. Humanistiset aineet olivat lajini. Pääosin saamani opetus on ollut hyödyllistä ja antoisaa. Arvostukseni yliopistoa kohtaan on suurta. Se tuntuu joka kerta kun kävelen Yliopiston päärakennuksen tai Porthanian ohi.

Olen kohdannut opiskelu-urallani koko joukon mieleen painuneita persoonallisuuksia.

Yksi heistä, yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu Riikonen piti tänään viimeisen luentonsa. Hän jää eläkkeelle. Sen luennon olisin halunnut kuulla.

Riikoselle olen tenttinyt monta kurssia ja kirjoittanut monta esseetä ja tutkielmaa. Hänelle ei meinannut kelvata mikään, aina oli jotain huomautettavaa. Se ärsytti, mutta vähitellen alkoi tajuta, mistä on kysymys. Löysät piti ymmärtää jättää pois. Piti löytää ydinasiat ja keskittyä niihin. Piti oivaltaa yhteyksiä, löytää vertailukohtia, oivaltaa merkityksiä. Ja piti olla omintakeinen ja käyttää kieltä tarkasti. Ja lukea koko ajan, lukea paljon.

Luennoilla tunsi pääsevänsä sivistyksen ytimeen. Originellin professorin lempiaiheita olivat erityisesti James Joyce ja Homeros. Niistä riitti loputtomasti tarkastelukohtia, olihan molemmilla sama teema, Odysseus ja Odysseia. Ja siihen kiilasi kolmanneksi osapuoleksi  Pentti Saarikoski.

Lehdestä luen, että Riikosen jälkeen hänen professuuriaan ei enää täytetä, säästösyistä.

Tätä en osannut odottaa. Yliopisto ja kirjallisuustiede yhtenä tärkeänä osana sitä on kulttuurilaitoksena selvinnyt vaikka millaiset historian vaiheet, sodat ja kaikki, mutta nykyhallituksen markkinahenkisestä politiikasta se ei enää ehjänä selvinnyt.

Luulen, että tällaista asennetta kansakunta vielä katuu. Sivistyksen alasajo on räikeää. Erityisesti se näyttää kohdistuvan humanistisiin aloihin. Tuskinpa  opetusministeri ampuu yhtä suoria osumia Kauppakorkeakouluun, jossa opitaan poliittisesti käyttökelpoisempia asioita, kuten vaikkapa verosuunnittelua.

Professoria näkee aika usein kadulla. Hän viuhtoo ripeää vauhtia vastaan baskeri päässä ja salkku kainalossa. Mietin, että siellä salkussa on varmaan nykyopiskelijoiden esseitä, punakynämerkintöjä täynnä. Sivistys siinä etenee. Kuinkahan tästä eteenpäin?

Kuvassa ote opintokirjastani. Professori Riikosen nimikirjoitus on tällä sivulla moneen kertaan. Tiukassa näyttivät olleen arvosanat.

Pelistä pudonnut

Bitti-Pekka, entisen työpaikkani tietokonenero, kävi taas asentamassa tietokoneelleni jotakin. Niin hän on tehnyt muutaman kuukauden välein jo vuodesta 1988 alkaen. Ei tarvitse pyytää, hän tarjoutuu itse tulemaan aina kun on keksinyt jotain minulle muka tarpeellista uutta asennettavaa. Eikä maksa mitään.

Nyt hän asensi jotain pelejä vaikka hyvin tietää, että minä en pelaa. Ilmeisesti hän ei usko. Tai ehkä hän on optimisti.

Kävi ilmi, että tietokoneellani on pasianssipeli. En ole tiennyt. Bitti-Pekka näytti, kuinka sitä pelataan. Sitä voisin harkita. Hän näytti myös kilpa-ajopelin. Sitä en harkitse.

En oikein ymmärrä, miten ihmisillä on aikaa pelata ajanvietepelejä. Minulla ei tunnu olevan. Lasten pelit ovat tietysti eri asia, minullekin tuli niistä jonkin verran kokemusta

Lehdestä luin, että Angry birds -pelistä on valmistumassa elokuva. Siitä odotetaan suurmenestystä, sillä valtava määrä ihmisiä on pelannut peliä.

Minä en ole. Hahmot kyllä tunnistan, mutta peliä ei ole osunut kohdalle. Ilmeisesti Bitti-Pekkakaan ei ole sitä minulle asentanut, ainakaan en ole huomannut.

Täytyy myöntää, että tässä kohdassa tunnen, että yleissivistyksessäni on aukko.

Nuorena opettelin pelaamaan shakkia, mutta sekin jäi. Pajatsokin tuli tutuksi. Samoin kuvassa näkyvä peli.

Kun katselee pelaavia ihmisiä, joskus herää outo epäily, että olenkohan menettänyt jotain merkittävää. Ehkä menen katsomaan sen Angry birds -elokuvan, etten jäisi ainoaksi, jolle asia on vieras.

En se minä ollut

Ajoin bussilla kehätien markettiin ostoksille. Oli sellaista ostettavaa, jota ei lähikaupasta löydy. Marketista löytyi.

Sitten menin ruokapuolelle. Ensin keräsin koriin leivän. Marketissa on suuren ketjun leipomo, joten leipä oli lämmin, melkein kuuma. Ja mikä tärkeintä, se oli paperipussissa, ei muovi-. Sitten ostin palvelutiskiltä paistettuja silakoita. Nekin saivat paperikääreen.

Sitten kurvasin jättiläishallin toiseen päähän hakemaan tulostimeen mustekasetteja. Matkalla nappasin koriin vihanneksia ja hedelmiä sekä pullon etikkaa.

Elektroniikkaosastolla unohduin ensin selailemaan Dvd-hyllyjä. Korin pistin lattialle syrjemmälle odottamaan. Nappaan sen siitä kun lähden kassalle.

Kun menin hakemaan koria, vahinko oli tapahtunut. Etikkapullon korkki oli vuotanut ja kastellut leipä- ja silakkakääreet. Lattialla korin alla oli lammikko.

Mikä on reaktioni?

Ensin haen katseellani myyjää, mutta ei marketeissa sellaisia ole. Sitten hapuilen taskusta paperinenäliinaa yrittääkseni kuivata kastuneet tavarat, mutta ei siitä mitään tule.

Mietin, miten kassa suhtautuisi märkiin kääreisiin. Luultavasti ei mitenkään, ottaisi vain maksun. Ajatus etikanmakuisesta leivästä aamiaisella ei innosta. Silakat eivät ehkä olisi kovin paha juttu. Muovikääreessä olevat kasvikset eivät luultavasti ole vahingoittuneet. Kääreet ovat kyllä pinnalta tahmaisia.

Tein päätöksen. Jätin korin lattialle käytävän kulmaan ja lähdin hakemaan uudet uuden korin. Syyllisyyttä tuntien tähyilin, ettei valvontakameroita ole näkemässä ilkityötäni.

Uusi leipä, ei enää kovin lämmin. Kalatiskillä tarkkailen, etten joudu ostamaan silakoita samalta myyjältä. Kassalla pelkään vähän, ilmestyykö vartija pysäyttämään. Kotimatkalla mietin, mitä sille hylkäämälleni ostoskorille tapahtuu. Alkaakohan tutkinta, kuka tämän sotkun on tehnyt ja livistänyt paikalta? Uskallanko enää mennä siihen kauppaan, jos tapaus on sittenkin tallentunut valvontakameraan?