Kirkkoon suojaan

Nostin kukkahattuani korkealle lukiessani lehdestä arkkipiispan näkemyksiä kirkon toiminnasta pakolaisten auttamiseksi. Näen, että suojapaikan tarjoaminen hädänalaisille on merkki kirkon palaamisesta vuosikymmeniä kestäneiltä harharetkiltä kristinuskon alkujuurille.

Tosin minun mielipiteeni kirkon toiminnasta on harvinaisen merkityksetön. Olen kirkosta eronnut, aika sekulaari, melko pitkälle agnostikko. humanismiin taipuvainen. Tältä pohjalta on turha lähteä esittämään mielipiteitä jumalisista totuuksista. Mutta muistissani on mm. kertomus laupiaasta samarialaisesta. Näen, että arkkipiispan ajatuksilla ja samarialaisen tapauksella on yhteinen eetos. Näen, että siinä olisi kristinuskon ydin.

Taidan kuitenkin olla väärässä. Epäsosiaalisessa mediassa on käynnissä julma arkkipiispaan kohdistuva sakinhivutus. Ylipapit ovat huomanneet arkkipiispan kerettiläiseksi.

Mitäpä siis minä pakana huolin sellaisesta.

*   *   *  

Olin tänään iltapäivällä kyläilemässä. Päätin kävellä kotiin, matkaa ehkä viitisen kilometriä.

Kohta kun olin matkaan päässyt, alkoi sade. Oikein kunnon ryöppy. Minulla ei tietenkään ollut sateenvarjoa matkassa.

Katselin ympärilleni suojapaikkaa etsien. Siinä oli kirkko ja kirkon edessä katos. Katoksen alla oli paljon väkeä. Sinne kiireesti suojaan. Mitä oli tekeillä? Portin pielessä oli ilmoitus. Iskelmämusiikkia. Kiinnostavaa, ei muuta kuin sisään. Voin aivan hyvin muuttaa suunnitelmaa ja istua kirkossa kuuntelemassa musiikkiopiston esitystä. Ostin pääsylipun.

Mukavaa, viihtyisää, kaunista musiikkia. Kirkko ei ollut ihan niitä kauneimpia, mutta väliäkö sillä. Pientä väliaikatarjoiluakin.

Kun tilaisuus oli ohi, sade oli loppunut. Olin aikonut ottaa valokuvan konsertista, mutta se oli kiusallista. Jotenkin sakraali tila aiheuttaa esteen sellaiselle. Lähtiessä sentään onnistuin ottaman kuvan siitä portin pielen ilmoituksesta. Sitten kävelin kotiin.

En ollenkaan yritä rinnastaa tämän kirjoituksen alkupuolen ja oman kokemukseni suojakokemuksia. Mutta pienen suojan kirkosta sain, vaikka hätä ei kauhea ollutkaan. Kelpasi pakanallekin.

Neuvottelutaidon ylistys

Kun on työurallaan käynyt läpi tuhansia kokouksia ja neuvotteluja, voi ilman leuhkimista väittää tajuavansa jotain niiden dynamiikasta. Useimmiten kokous on kaikille läsnä oleville yhdentekevä. Tavoitteita ei ole, kunhan istutaan ja jaaritellaan. Pöytäkirja kirjoitetaan, ja tavoite on saavutettu. Palkka virtaa, ja se on pääasia.

Joskus harvoin on toisin. Kokouksella on oikeasti merkitystä. Pitäisi päästä sopimukseen. Sellainen on vaikeaa.

Hallitus on tänään istunut kokouksessa ja päässyt sopimukseen. Näin ainakin uutisissa kerrottiin. Tiedotustilaisuudessa kerrottiin päätöksistä. Vähäiseksi se jäi. Enemmän siinä oli painoa hallituksen itsekehulla. On oltu tehokkaita, on neuvoteltu, on noudatettu suunnitelmaa, on pysytty aikataulussa, on päästy ratkaisuihin. Kaikkeen liittyi jos, jos ja jos...

Tuli vaikutelma, että ehkä sopimus ei olekaan todellinen, jos kaikki se "jos jos jos" ei toteudukaan toivotulla tavalla. Se "jos" neuvotellaan nyt ihan toisaalla, Hakaniemessä ja Eteläranta kympissä.

Neuvottelutaidosta on julkaistu melkoinen määrä oppikirjoja. Ohjeita on myös kokoustekniikkaan. Vaikeissa neuvotteluissa osapuolet päätyvät yleensä erilaisiin kokousmanipulaatioihin ja taustajunttauksiin. Minullakin on niistä henkilökohtaista kokemusta ja osaamista nuoruusvuosilta. Se oli hauskaa.

Muistui mieleen aikuisiän kokousosaamisen paras ohje. Vaikka se on kuvassa sijoitettu kirkolliseen ympäristöön, se on yleispätevä maallistuneessakin menossa. Ei tekninen vaan enemmänkin filosofinen ohje. Suosittelen sinne Hakaniemeen ja Etelärantaan.

Lisää fyrkkaa minulle

Tilille tupsahti yllättäen melkein 700 euroa.

Maksaja oli ruotsalainen pankki, se sama joka oli joskus suomalainen pankki, joka mainosti itseään itsensä pääjohtajan naamalla ja sanoilla "tosi on". Sitten se pankki katosi. Kansan puhekieleen ilmestyi hokema "katosi kuin kansallispankki".

Ei se mihinkään kadonnut, se vain muutti nimeä, maata ja systeemiä. Nyt se lähetti minulle rahaa. Tiliotteessa luki, että kyseessä on "Tuotto" ja lähettäjä on nimeltään "NORDEA  AB (PUBL).

Satun olemaan osakkeenomistaja. Osakkeet olen saanut isänperintönä. Ei niitä monta ole, mutta tuotto on lukemani mukaan tänä vuonna ennätystasolla.

Tällaista touhua vastustan. Blogin vakituiset lukijat tietävät, että olen marmattanut tällaista vastaan ennenkin. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni nämä rahat, en yhtään mitään. Pankki sen sijaan on saneerannut työttömyyskassaan epälukuisan määrän työntekijöitään, supistanut palveluitaan ja muuttanut toiseen maahan, jotta ei joutuisi maksamaan veroja Suomen kituvan kansantalouden helpottamiseksi. Tällaisesta häpeällisestä menettelystä minä nyt korjaan hyödyn. En yksin, mutta kuitenkin. Kuinkahan valtavia tuottoja maksetaankaan niille, jotka omistavat suuria osuuksia pankista?

Ilmiön toinen puoli on sitten kaikki tämä kurjuus, jota hallituksemme jakaa kansalaisille, erityisesti kaikkein köyhimmille, niille jotka eivät saa tuottoa pankista. Vanhukset, sairaat, työttömät, lapsiperheet, opiskelijat ja monet muut joutuvat entistäkin ahtaammalle, kun hallituspuolueet suuntaavat kaikki kiristystoimet näihin ryhmiin. Meitä hyväosaisia, tällaisia kuin minä, eivät nämä säästötalkoot tietenkään koske.

Nämä tuottorahat eivät kuulu minulle. Tunnen kuin olisin jakamassa ryöstösaalista. Miten keventäisin moraalista kiukkuani?

Ensimmäiseksi ostin Elielinaukion maahanmuuttajanaiselta Iso numero -nimisen lehden. Se maksoi 5 euroa, myyjä saa itse pitää 3 euroa. Lehden kannessa lukee "Laatujournalismia köyhyyden vähentämiseksi". Kansikuvassa on Pekka Sauri, joka haastattelussa arvioi, että "Maailman ongelmat ovat ratkaistavissa".

Tällä linjalla aion käyttää koko rosvosaaliin.

Saman Elielinaukion laidalla on Sanomatalo.  Siellä toimitetaan Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia. Talon alakerrassa on juuri nyt poliittisten pilakuvien näyttely. Kirjoitukseni aiheeseen sopivan kuvan on piirtänyt Lasse Rantanen.