Osaamisen puute

Pärjään kohtalaisen hyvin englannilla ja saksalla. Olen tottunut käyttämään niitä työtehtävissäni. Toinen kotimainen on suorastaan intohimoni. Sitä käytän kaiken aikaa myös työtehtävien ulkopuolella niin suullisesti kuin kirjallisesti. Latinastakin muistan jotain, vaikka harjoittelu yliopiston pakollisen pron jälkeen on jäänyt vähiin.

Harmillisin puute on, että en osaa ranskaa. Sitä olisin tarvinnut työssäni. On ollut kiusallista kommunikoida ranskalaisten kanssa englanniksi. Hekin ovat usein hieman kiusaantuneita, kun joutuvat käyttämään vierasta kieltä..

Noloutta tunnen nykyisin viron kielen puutteellisesta taidostani. Olen sitä opiskellut, yliopiston peruskurssin ja jatkokurssin. Ne eivät painottuneet suulliseen kielitaitoon, mutta silti jotain pitäisi osata. Mutta opiskeluvuosien jälkeen minulla ei ole ollut käyttöä kielelle. En ole lukenut mitään viroksi, en ole puhunut kenenkään kanssa. Taito on unohtunut.

Nykynuoret saavat koulussa paremman kielitaidon kuin minun sukupolveni. He oppivat puhumaankin, minun aikanani ei. Oli pelkkää tekstin kääntämistä. Suullista oli vain tekstin ääneen lukeminen ja sanaston kuulustelu Taito tuli vasta myöhemmin ja vain niille, jotka pääsivät ulkomaille.

Eduskunnan puhemies (ps) ei osaa ruotsia. Se tuntuu nololta. Tai sitten kyseessä on puolueen ideologia, joka suhtautuu nurjamielisesti ruotsin kieleen. Sekin tuntuu nololta. Olen kaksikielisen Suomen kannattaja.

On ruotsin kielen kanssa näköjään vaikeuksia muillakin. Tavaratalo Stockmann (ei siis tavaratalo Tokmanni!) tunnetaan sekä suomenruotsalaisesta omistuksestaan että asiakaskunnastaan. Silti ei kaikki näytä onnistuvan. Vai onko vika ulkopuolisen mainostoimiston?

Sama näyttää pätevän viranomaistoiminnassa. Suomessa jokaisen viranomaisvirkaan pyrkijän pitää suorittaa ruotsin kielen tutkinto. Ei se häävi tutkinto ole vaatimustasoltaan. Näin väitän omasta kokemuksesta. Suomenkielisellä on tunnetusti vaikeuksia erottaa soinnilliset ja soinnilliset konsonantit (k ja g  / p ja b  /  t ja d). Suomenkielisen korvassa ne kuulostavat jokseenkin samanlaisilta. Mutta ruotsinkielisen korvassa niillä on selvä ero. Valitettavasti.

Pahanteossa

Kävin perjantaina ostamassa kaksitoista tölkkiä siideriä. Oli tulossa vieraita. Kannoin lastin kaupan keltaisessa muovipussissa kotiin, mutta koska oli kiire muille asioille, en noussut viidenteen kerrokseen vaan kävin työntämässä pussin katutason sivukäytävän kellarikomerooni.

Ei, tämä ei ole vielä sitä otsikon lupaamaa pahantekoa. Olen täysi-ikäinen, ellen peräti yli-ikäinen, joten voin luvallisesti ostaa alkoholipitoisia juomia. Vieraani ovat myös täysi-ikäisiä, joten en tarjoilussakaan riko säädöksiä. Tietysti jostakin raittiusnäkökulmasta tällaista hankintaa voi pitää pahan elämän merkkinä, mutta en minä nyt sitäkään tarkoita. Pahanteko tuli vasta myöhemmin illalla.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Helsingin piispa Irja Askola on Marko Junkkarin haastateltavana. Se on tärkeä haastattelu. Arvostukseni tätä piispaa kohtaan kasvaa edelleen. Jos kirkon valtavirta olisi tämän piispan ajatusten mukainen, voisi käydä niinkin, että liittyisin kirkkoon takaisin. Kun vuonna 1973 erosin, tällaisia piispoja tai pappeja ei ollut. Oli aivan toisenlaisia. Siksi juuri erosin.

Pilapiirtäjä Kari osui ytimeen. Hän kuvasi papin kypäräpäiseksi kokoomuslaiseksi, jolla ei ollut minkäänlaista ymmärrystä arkipäivän oikeudenmukaisuudesta. Kunhan nipotti joutavanpäiväisistä asioista ja eli herraskaisesti.

Piispa Askola puhuu mm. seitsemästä kuolemansynnistä. Tuntuu, että piispa on oivaltanut jotakin aivan olennaista. Hän puhuu kollektiivisesta synnistä, joka juuri nyt vie Suomea aivan väärään suuntaan. "Asenteet kovenevat, pelko lisääntyy, pelko eristää ihmisiä entisestään."

Eivät entiset kirkonmiehet tällaisia nähneet. Eivätkä kaikki vieläkään. Kun minä kävin rippikoulua, pappi vastasi pilapiirtäjän kuvaa enemmän kuin hyvin. Synnit olivat opetuksen ydin. Saimme kuulla, että tanssi on syntiä, sillä jos poika tanssiessa on liian lähellä tyttöä, pojan vartalossa tapahtuu eräitä inhottavia refleksejä, jotka johtavat syntisiin ajatuksiin. Siksi on parempi pysytellä piirileikeissä, sellaisissa kuin "Hans-vili-vili-hans-lai lai".

Rippikoulutunnin jälkeen pappi kertoi vielä lähtevänsä varuskuntaan puhumaan sotapojille. Täyttyi siis myös se Karin kuvan kypäräosa. Ja istui hän kaupunginvaltuustossakin. Kyllä, juuri se puolue. Kansan pitäminen synnintunnossa oli keskeistä.

Piispa Askolan pohdiskelussa seitsemän kuolemansyntiä saavat oivaltavia sisältöjä. Kysymys ei ole mistä tahansa pikku filungeista vaan kaikkein pahimmista: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.

Tunnenko itsessäni tällaisia pahanteon ilmentymiä?

Kolme ensimmäistä on vaikea myöntää, mutta loppua kohden on kyllä myönnettävä tutun tuntuisiksi, varsinkin nelonen, kuutonen ja seitsemäs. Itseään on kyllä jäävi arvioimaan.

Mitä syntiä siellä kellarikomeron siideripussille sitten tapahtuikaan?

Menin iltahämärissä hakemaan pussin viedäkseni sen ylös viidenteen kerrokseen. Jotenkin hutiloin, pussi kolahti oven karmiin, ja siitä alkoi sihinä. Ohutkuorinen siideripurkki meni rikki ja äärettömän pienestä reiästä alkoi suihkuta nestettä. Pussi alkoi vuotaa nestettä lattialle.

Ja minä säikähdin, että ei saa tulla lammikkoa käytävälle minun kellarikomeroni kohdalle. Äkkiä siirsin vuotavan muovipussin naapurin komeron oven eteen.

Kun tänään kävin katsomassa synnintekopaikkaa, siinä naapurin komeron oven edessä betonilattialla on iso kuivunut lätäkkö. Jos siihen astuu, kenkä tarttuu tahmeaan laikkuun.

Mitä helvettiä se naapuri on tässä lätrännyt? Viinaksillako se on sotkenut lattian?

En kuitenkaan löydä suuressa tekopyhyydessäni kuolemansyntien listasta nimeä tällaiselle. Taitaa olla vähäisempi.

Harmaahapsiset ponnaripojat

Oli kerran aika, jolloin isät suuttuivat pojilleen, kun nämä kasvattivat pitkän tukan. "Pitkä" tarkoitti sellaista, joka hieman ulottui korvan päälle. Beatlesit näyttivät mallia, silloin ihan alussa, joskus 1964.

Tukan olisi pitänyt olla niskasta ja sivuilta täysin pois kynitty, jotta se olisi kelvannut. Pään päällä sai olla vähän pidempi, eräänlainen lätty.

Minun isäni oli yksi niistä, joka suuttui. Vielä pahemmaksi närkästys kävi, kun ylähuuleen ja leuankärkeen kasvoi vähän haiventa. Minulle ostettiin parranajokone, ilmeisen kallis, oikein sähköllä käyvä. Käyttämättä jäi, mielenosoituksellisesti.

Pitkätukkaisuus löi laajalti läpi, se oli keskeinen osa nuorisokulttuuria. Kylillä äijät huutelivat, että hei tytöt. Vuosikymmenen lopulla hiukset ulottuivat jo hartioille. Musikaali Hair teki siitä poliittis-filosofisen elämänkatsomuksen: "Saan jo hiuksistani kaavun / siinä diskoteekkiin saavun / - - / on Jeesukselta malli / miksei äiti sitä salli / kun Mariakin salli .

Tuo sukupolvi on nyt päälle kuudenkymmenen, osa aika paljonkin päälle. Isien pojista aika moni taitaa nykyisin olla kokonaan kalju. En tiedä, aiheuttaako se isissä suuttumusta.

Katselin eilen Jethro Tullin konsertissa, että vielä on niitä, joilla idea on tallella. Paikalle Kulttuuritaloon oli saapunut koko joukko tyylikkäitä herrasmiehiä, harmaantuneita jo, joilla pitkät hiukset oli kammattu kireälle taakse ja sidottu niskaan ponnarille. Joillakin, varsinkin kaljuuntuneilla, oli erilaisia otsanauhoja tai liinoja pään ympäri, Juicen malliin.

Tyylikästä vanhenemista, minun silmissäni. Minun hiukseni eivät ole riittävän pitkät kunnon ponnariin. Katselin vähän sillä silmällä, että entäpä jos. Toisaalta en ole harmikseni harmaantunutkaan, mitä nyt parrasta.

Jethro Tullin karismaattinen huilumies Ian Anderson oli nuorena, puoli vuosisataa sitten, pitkätukkaisen metsäpeikon perikuva. Kaljuunnuttuaan hän ryhtyi käyttämään pipoa. Se antaa hänelle maagisen olennon lisäsäväyksen. Eilisessä konsertissa hänellä ei väliajan jälkeen ollut pipoa. Unohtuiko vai oliko tahallista, en tiedä. Heti katosi osa maagisuudesta, tuntui tavalliselta sedältä. Musiikkiin se ei kuitenkaan vaikuttanut. Salissa oli iso innostus. Ihan kuin silloin 60-luvun lopussa, jolloin näin tämän bändin ensimmäistä kertaa. Silloin sali oli täynnä innostuneita teini-ikäisiä pitkätukkia, ei innostuneita harmaahapsisia ponnarisetiä.

-   -   -   -   -

Vastaus edellisen kirjoitukseni kirjallisuuskysymykseen:

Albert Camus

(tuntematon anonyymi sen kommentissa oikein tiesikin)