Pahanteossa

Kävin perjantaina ostamassa kaksitoista tölkkiä siideriä. Oli tulossa vieraita. Kannoin lastin kaupan keltaisessa muovipussissa kotiin, mutta koska oli kiire muille asioille, en noussut viidenteen kerrokseen vaan kävin työntämässä pussin katutason sivukäytävän kellarikomerooni.

Ei, tämä ei ole vielä sitä otsikon lupaamaa pahantekoa. Olen täysi-ikäinen, ellen peräti yli-ikäinen, joten voin luvallisesti ostaa alkoholipitoisia juomia. Vieraani ovat myös täysi-ikäisiä, joten en tarjoilussakaan riko säädöksiä. Tietysti jostakin raittiusnäkökulmasta tällaista hankintaa voi pitää pahan elämän merkkinä, mutta en minä nyt sitäkään tarkoita. Pahanteko tuli vasta myöhemmin illalla.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Helsingin piispa Irja Askola on Marko Junkkarin haastateltavana. Se on tärkeä haastattelu. Arvostukseni tätä piispaa kohtaan kasvaa edelleen. Jos kirkon valtavirta olisi tämän piispan ajatusten mukainen, voisi käydä niinkin, että liittyisin kirkkoon takaisin. Kun vuonna 1973 erosin, tällaisia piispoja tai pappeja ei ollut. Oli aivan toisenlaisia. Siksi juuri erosin.

Pilapiirtäjä Kari osui ytimeen. Hän kuvasi papin kypäräpäiseksi kokoomuslaiseksi, jolla ei ollut minkäänlaista ymmärrystä arkipäivän oikeudenmukaisuudesta. Kunhan nipotti joutavanpäiväisistä asioista ja eli herraskaisesti.

Piispa Askola puhuu mm. seitsemästä kuolemansynnistä. Tuntuu, että piispa on oivaltanut jotakin aivan olennaista. Hän puhuu kollektiivisesta synnistä, joka juuri nyt vie Suomea aivan väärään suuntaan. "Asenteet kovenevat, pelko lisääntyy, pelko eristää ihmisiä entisestään."

Eivät entiset kirkonmiehet tällaisia nähneet. Eivätkä kaikki vieläkään. Kun minä kävin rippikoulua, pappi vastasi pilapiirtäjän kuvaa enemmän kuin hyvin. Synnit olivat opetuksen ydin. Saimme kuulla, että tanssi on syntiä, sillä jos poika tanssiessa on liian lähellä tyttöä, pojan vartalossa tapahtuu eräitä inhottavia refleksejä, jotka johtavat syntisiin ajatuksiin. Siksi on parempi pysytellä piirileikeissä, sellaisissa kuin "Hans-vili-vili-hans-lai lai".

Rippikoulutunnin jälkeen pappi kertoi vielä lähtevänsä varuskuntaan puhumaan sotapojille. Täyttyi siis myös se Karin kuvan kypäräosa. Ja istui hän kaupunginvaltuustossakin. Kyllä, juuri se puolue. Kansan pitäminen synnintunnossa oli keskeistä.

Piispa Askolan pohdiskelussa seitsemän kuolemansyntiä saavat oivaltavia sisältöjä. Kysymys ei ole mistä tahansa pikku filungeista vaan kaikkein pahimmista: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.

Tunnenko itsessäni tällaisia pahanteon ilmentymiä?

Kolme ensimmäistä on vaikea myöntää, mutta loppua kohden on kyllä myönnettävä tutun tuntuisiksi, varsinkin nelonen, kuutonen ja seitsemäs. Itseään on kyllä jäävi arvioimaan.

Mitä syntiä siellä kellarikomeron siideripussille sitten tapahtuikaan?

Menin iltahämärissä hakemaan pussin viedäkseni sen ylös viidenteen kerrokseen. Jotenkin hutiloin, pussi kolahti oven karmiin, ja siitä alkoi sihinä. Ohutkuorinen siideripurkki meni rikki ja äärettömän pienestä reiästä alkoi suihkuta nestettä. Pussi alkoi vuotaa nestettä lattialle.

Ja minä säikähdin, että ei saa tulla lammikkoa käytävälle minun kellarikomeroni kohdalle. Äkkiä siirsin vuotavan muovipussin naapurin komeron oven eteen.

Kun tänään kävin katsomassa synnintekopaikkaa, siinä naapurin komeron oven edessä betonilattialla on iso kuivunut lätäkkö. Jos siihen astuu, kenkä tarttuu tahmeaan laikkuun.

Mitä helvettiä se naapuri on tässä lätrännyt? Viinaksillako se on sotkenut lattian?

En kuitenkaan löydä suuressa tekopyhyydessäni kuolemansyntien listasta nimeä tällaiselle. Taitaa olla vähäisempi.

Harmaahapsiset ponnaripojat

Oli kerran aika, jolloin isät suuttuivat pojilleen, kun nämä kasvattivat pitkän tukan. "Pitkä" tarkoitti sellaista, joka hieman ulottui korvan päälle. Beatlesit näyttivät mallia, silloin ihan alussa, joskus 1964.

Tukan olisi pitänyt olla niskasta ja sivuilta täysin pois kynitty, jotta se olisi kelvannut. Pään päällä sai olla vähän pidempi, eräänlainen lätty.

Minun isäni oli yksi niistä, joka suuttui. Vielä pahemmaksi närkästys kävi, kun ylähuuleen ja leuankärkeen kasvoi vähän haiventa. Minulle ostettiin parranajokone, ilmeisen kallis, oikein sähköllä käyvä. Käyttämättä jäi, mielenosoituksellisesti.

Pitkätukkaisuus löi laajalti läpi, se oli keskeinen osa nuorisokulttuuria. Kylillä äijät huutelivat, että hei tytöt. Vuosikymmenen lopulla hiukset ulottuivat jo hartioille. Musikaali Hair teki siitä poliittis-filosofisen elämänkatsomuksen: "Saan jo hiuksistani kaavun / siinä diskoteekkiin saavun / - - / on Jeesukselta malli / miksei äiti sitä salli / kun Mariakin salli .

Tuo sukupolvi on nyt päälle kuudenkymmenen, osa aika paljonkin päälle. Isien pojista aika moni taitaa nykyisin olla kokonaan kalju. En tiedä, aiheuttaako se isissä suuttumusta.

Katselin eilen Jethro Tullin konsertissa, että vielä on niitä, joilla idea on tallella. Paikalle Kulttuuritaloon oli saapunut koko joukko tyylikkäitä herrasmiehiä, harmaantuneita jo, joilla pitkät hiukset oli kammattu kireälle taakse ja sidottu niskaan ponnarille. Joillakin, varsinkin kaljuuntuneilla, oli erilaisia otsanauhoja tai liinoja pään ympäri, Juicen malliin.

Tyylikästä vanhenemista, minun silmissäni. Minun hiukseni eivät ole riittävän pitkät kunnon ponnariin. Katselin vähän sillä silmällä, että entäpä jos. Toisaalta en ole harmikseni harmaantunutkaan, mitä nyt parrasta.

Jethro Tullin karismaattinen huilumies Ian Anderson oli nuorena, puoli vuosisataa sitten, pitkätukkaisen metsäpeikon perikuva. Kaljuunnuttuaan hän ryhtyi käyttämään pipoa. Se antaa hänelle maagisen olennon lisäsäväyksen. Eilisessä konsertissa hänellä ei väliajan jälkeen ollut pipoa. Unohtuiko vai oliko tahallista, en tiedä. Heti katosi osa maagisuudesta, tuntui tavalliselta sedältä. Musiikkiin se ei kuitenkaan vaikuttanut. Salissa oli iso innostus. Ihan kuin silloin 60-luvun lopussa, jolloin näin tämän bändin ensimmäistä kertaa. Silloin sali oli täynnä innostuneita teini-ikäisiä pitkätukkia, ei innostuneita harmaahapsisia ponnarisetiä.

-   -   -   -   -

Vastaus edellisen kirjoitukseni kirjallisuuskysymykseen:

Albert Camus

(tuntematon anonyymi sen kommentissa oikein tiesikin)

Viimeinen pisara

Jo jonkin aikaa minua on kalvanut epäily, että joudun myöntämään erehdykseni.

Asia koskee urheilua. Kuten lukijat tietävät, suhtaudun hieman nurjamielisesti huippu-urheiluun ja siihen liittyvään penkkiurheiluun. En intoile mistään lajista, pienenä poikkeuksena keihäänheitto, tunnetuista syistä.

Perustelen ylenkatsettani sillä, että huippu-urheilu menee moni kohdin bisnes edellä. Siitä seuraa monenlaista ongelmaa, ahneutta, vilppiä, dopingia, korruptiota, lahjontaa, politikointia, kiihkonationalismia. Siis jokapäiväistä Urheiluruudun antia. Tavallista kuntourheilua ja lasten liikuntaa kannatan tietysti kovasti.

Erityisen ilkeästi olen kommentoinut sellaisia miljonäärien lajeja kuin formula-ajoja ja jääkiekkoa. Huipulla haisee bisnes.

Sen sijaan jalkapalloon en oikein ole osannut ottaa kantaa. En seuraa sitä, vaikka sitä tuntuu tulevan televisiosta kaiken aikaa. Ajankohtaista kakkostakin joutuivat vähän väliä lyhentämään, kun alkamassa oli jotain jalkapallokilpailuja.

*    *    *    

Ensin minulta kysyttiin, haluaisinko osallistua entisen työpaikkani ikämiesten jalkapallotreeneihin. Luvassa olisi harjoitusotteluita maahanmuuttaja-ikämiesten joukkuetta vastaan.

Hemmetti, se olisi hyvä ajatus. Mutta tarkemmin ajatellen, riittäisikö minulla kunto? En ole juossut vuosikymmeniin, jalkapallossa ei varmaankaan kävely riitä? On kertynyt aika lailla ylimääräisiä kilojakin. Kieltäytyminen ehdotuksesta kävi sitten helpoksi, kun ymmärsin, että pelit ovat kesällä. Minä en ole kesällä koskaan Helsingissä. Olen kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla.

Mutta jalkapallo on omituisen suosittu laji tuttavapiirissäni. Ihan fiksut, oikeinkin fiksut ihmiset seuraavat jalkapalloa innostuneesti, siis penkkiurheilijoina. Kulttuurin ja taiteen - erityisesti kirjallisuuden -  piiristä tiedän vaikka kuinka monta intoilijaa. Kuvassa yksi heistä, Jörn Donner, näyttää osaamistaan.

Viimeinen pisara tuli Parnasso-lehden tietovisasta. Siellä oli kysymys:

"Kaiken, minkä olen oppinut elämästä ja moraalista, olen oppinut jalkapallosta."  Kenen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan lause?

Jätän sitaatin kysymykseksi valistuneille lukijoille. Parnasson lukijat löytävät vastauksen lehdestä, toivottavasti he eivät paljasta, kenestä on kysymys. Minä en tiennyt.

Jos kerran HÄN sanoo näin, niin kai minunkin pitäisi jalkapalloa ymmärtää. Ehkä alan seurata. Isoja kisojakin taitaa olla tulossa. Ensiksi selvitän, mikä se paitsio on ja miksi se on niin tuhmaa. Ikämiehelle uutta faktatietoa.