Järkevä vaihtoehto siivousta helpottamaan

Suursiivouspäivistä en pidä. Onneksi niitä voi lykätä tuonnemmaksi. Tänään kuitenkin olin tarmokkaalla tuulella ja ryhdyin tuulispään lailla toimeen jo puoliltapäivin, heti kun olin lukenut sanomalehdet.

Siivotessa tulee pohtineeksi syvällisiä.

Tilaankohan liikaa lehtiä? Niitä kertyy eteisen nurkkaan isot pinot. On melkoisen vaivalloista kantaa niitä takapihan paperinkeräyslaatikkoon. Minulle tulee kolme sanomalehteäkin, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet ja lapsuuteni kotikaupungin Keskisuomalainen. Onneksi luovuin muutama vuosi sitten siitä tamperelaisesta.

Lisäksi tulee kesämökkiseudultani kaksikin paikallislehteä. Ja tietysti aika monta harrastus- ja ammattilehteä, Parnasso, Filmihullu, Ruumiin kulttuuri ja muutama tiedelehti. Päälle vielä asiakaslehdet ja ilmaisjakelut, nämä Yhteishyvät ja sen sellaiset.

Välillä kaduttaa, kun tällä tavalla rääkkään postinkantajaa. Pitäisikö tehdä niin kuin Yliopisto teki, lopetti yli tuhat lehtitilausta, kun kolmen kovan puolueen hallitus vei rahat. Kutsuvat sitä toiminnan tehostamiseksi.

Aina kun alan kantaa lehtinippuja ulos, mieleen tulee vaihtoehto. Jospa en viekään lehtiä ulos. On nimittäin olemassa järkevä ja perusteltavissa oleva vaihtoehto.

Vaihtoehdon olen kirjoittanut muistivihkoon vuosia sitten. Se löytyi arvovaltaisesta julkaisusta nimeltä Kotiliesi 3 / 1978 palstalta "Niksikotiliesi". Se kuuluu näin:

·          Vanhoja lehtiä ei kannata heittää pois. Kun tulee tavallista enemmän vieraita, lehtinipuista saa hyviä istuimia.

Rock oli rajaton riemu

Olen aikoja sitten menettänyt otteeni populaarin nuorisomusiikin uusiin ilmiöihin. Kuulee sitä silti väkisinkin, ainakin silloin kun kääntää radion pois Yle-puheelta urheilulähetyksen alkaessa.  Valtaosalta tulee vaikutelmaksi, että ei ole hääviä.

Aina välillä herää kysymys, onko vika musiikissa vai sittenkin minussa. En ihan ilman kidutuskuulustelua menisi tunnustamaan.

Olen sukupolvea, joka oli 14-vuotias, kun Beatles ilmestyi. Maailma ei sen jälkeen ollut entisensä.

Siitä alkoi intensiivinen aika. Kohta tunsin kaikki bändit ja levyt ja kappaleet ja sanat. Osasin luetella bändien nykyiset ja entiset jäsenet ja tiesin kaiken tarpeellisen trivian. Englannin kielenkin opin suurelta osalta pop-musiikista. Lehdet tulivat luetuiksi: Fabulous, Melody Maker, New Musical Express, ja vielä Idolnytt Ruotsista. Ja Suosikin lakanoita seinille.

Beatles puuttuu, mutta koko lailla kaikki muut huippubändit olen onnistunut kokemaan myös konserteissa, jopa sellaiset legendat kuin Jimi Hendrix Experience ja The Band.  Myös Rolling Stones alkuperäisessä kokoonpanossaan. Beatlesin puuttumista hieman korvaa valokuva Abbey Roadin suojatieltä.

Ei minulla siis mitään asenneongelmaa lajityyppiä kohtaan pitäisi olla. Mistä siis on kysymys, kun enää ei maita? Hiipumisen ensimerkkejä alkoi näkyä 70-luvulla, 80-luvulla oli vielä jotakin jäljettä, 90-luvulla vain rippeet ja sen jälkeen vain jotain aivan satunnaisesti. Tilalle on tullut yhä enemmän klassinen musiikki.

Mutta kyllä se vanha maittaa edelleen. Minulla on tallella iso varasto sen kultakauden LP-levyjä, eikä niiden viehätys ole vähentynyt. Olen myös käynyt kuuntelemassa vanhoja bändejä, jos niitä tässä maailmankolkassa on liikkunut.

Siksipä ilahdutti, kun selailin "Ticketmaster Finland" -sivuja (tällaisen uuden nimen ovat keksineet Lippupalvelulle!). Sieltä löytyi kiinnostavaa.

Maaliskuussa tulee Jethro Tull. Marraskuussa Procol Harum. Ostin heti liput molempiin.

Eivät taida nykynuoret tietää tällaisista. Eivät bändit alkuperäisessä koostumuksessaan ole, mutta tärkein on tallella. Karismaattiset solistit Ian Anderson ja Gary Brooker ovat edelleen mukana.

Molemmat olen nähnyt varsin hiljattain (2010 ja -11), Keitele-jazzissa Äänekoskella. Huippuvire oli tallella.

Näillä molemmilla oli aikoinaan iso vaikutus siihen, että tiukka rokkijätkä alkoi tajuta, että klassisesta musiikistakin voi löytyä jotain hyvää. Kaverini, joka oli klassisen musiikin ammattilainen, osoitti minulle miten Whiter Shade of Pale -kappale lainailee J. S. Bachia. Ja Bachia soittaa myös Jethro Tull. Tästä pääsee kuuntelemaan, kuinka Ian Anderson käsittelee huilullaan Bachin kappaletta Bourée. Tällainen rock-versio ei varmaankaan saa arvostusta klassisen musiikin ystävien taholta, mutta minulle se oli väylän avaus johonkin tuntemattomaan, josta pikkuhiljaa tuli pääasia.

Tulossa on vielä Jefferson Airship, mutta sitä mietin vielä, sillä se osuu huonoon ajankohtaan. Mutta vähiin ovat käyneet nämä kelvolliset. Ennen oli tämäkin paremmin, vai muistakohan ihan väärin...

Asiaa vessaan

Tieteellinen tutkimus on nyt lopultakin selvittänyt asian, jonka minä olen empiiristen havaintojeni kautta tiennyt jo vuosikymmenet. Asiasta raportoi Helsingin Sanomien tiedepalsta tänään.

Kaikessa lyhykäisyydessään tutkimustulos kuuluu näin: Vessassa käyminen ostosreissun aikana kiihdyttää kuluttajan rahankäyttöä.  Mittaukset teki kauppatieteiden tohtorikoulutettava Samuel Piha. Ilmiön logiikka toimii siten, että vessassa käyminen lisää kaupassa vietettyä aikaa. Se yhdistyy ostosten lisääntymiseen, mikä tietenkin lisää rahan käyttöä. Asiakkaalla on ikään kuin mukavampi olo.

Minun kohdallani ilmiö toteutuu vielä jyrkemmin. Minä en edes suostu asioimaan tavarataloon, jossa vessan saatavuus on huono. Minulla on pitkään kokemukseen perustuva tieto vessajärjestelyistä Helsingin keskustan tavarataloissa.

Asia on olennaisen tärkeä tällaiselle varttuneessa iässä olevalle mieshenkilölle, jolla sattuu olemaan lisäksi vähän huono vatsa. Samanlainen valikoivuus pätee tavaratalojen lisäksi myös ravintoloissa, elokuvateattereissa ja bensa-asemilla. Huonovessaiset menettävät armottomasti minut asiakaskunnastaan.

Huonoksi luokittelen käyttäjämäärään nähden liian pienet vessat ja ahtaat kopit. Stockmannilla on hieman väljempää kuin Sokoksella. On vastenmielistä asioida yksityistilassa, jos tiedostaa, että oven takana on kärsimätön jono.  Ravintoloissa näin tahtoo olla joka paikassa, ainakin Elitessä, Kosmoksessa ja Sea Horsessa. Virgin Oil on parempi. Etniset eivät ole täsä asiassa keskimäärin yhtään parempia.

Harmillinen poikkeus on Elokuva-arkisto (Orion). Siellä on kelvottoman huono vessa, mutta käyn silti.

Mihin mennä, jos Helsingin keskustassa kulkiessa alkaa vaivata? Kolikkokäymälät rautatieasemalla ja Kampin keskuksessa ovat tietenkin tarjolla, mutta nuuka haluaa ilmaista. Parhaat tietämäni ovat Porthanian ala-aulassa ja yliopiston päärakennuksessa Fabianinkadun puolella. Joutuukohan yliopisto säästökuurinsa ahdingossa panemaan kolikkoautomaatin ovelle?

Jostain käsittämättömästä syystä ABC-bensa-asemaketju on satsannut vessoihin. Siksi se on saanut minusta asiakkaan mökkireissuillani. Paikka on Hämeenlinnan Tiiriö. Siellä ei tule jonoa yksityispuolen oven eteen, sillä koppeja on paljon, ja kohtalaisen siistejäkin. Joskus valintani kohdistuu Oriveden Oritupaan, kohtalainen sekin. Häviäjinä tässä kisassa ovat Pälkäneen Aapiskukko ja Oriveden Neste. Ahtaat vessat ovat vieneet niiltä hyvän asiakkaan.

Kaikkein kamalin kokemani vessa oli koulussa. Poikien vessassa oli kyllä pitkä rivi pönttöjä mutta ei ovia eikä seiniä niiden välissä. Kun tila lisäksi oli aina täynnä tupakalla olevia isoja poikia, niin sellaista mahatautia ei ollutkaan, joka olisi saanut jonkun istumaan siihen väenpaljouden keskelle helpottamaan hätäänsä. Oli opeteltava pidättelemään.

Ehkä uusi tutkimus nyt saa aikaan kehitystä kaupoissa ja muuallakin. Ei muuten, mutta jos bisnes siitä paranee. Aiemmat kuluttajatutkimukset eivät tietenkään ole huomanneet tätä mahdollisuutta, sillä niissä näkökulma on ollut sosiologinen tai kulttuuritieteellinen. Nyt on kauppakorkeakoulu asialla, ja silloin alkaa tapahtua.

(Kuva: Markku Majaluoma HS 7-2003)