Virikkeitä vapaa-aikaan

"Ihminen on onneton, jos luovuus puuttuu".

Näin kirjoitti suuri neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Andrej Tarkovski. Tämä lause tuli mieleeni, kun seisoin tuoreimpana eläkeläisenä entisen työpaikkani muiden eläkeläisen kanssa rivissä, jossa meille kaikille ojennettiin lahja.

Tilaisuus oli luonteeltaan leikkimielinen ellei peräti vitsikäs. Eläkeläisjoukkiolle annettavan lahjan tarkoitus oli vähentää vaaraa, että meille raukoille tulisi vapaa-ajanvietto-ongelmia. Niinhän voi helposti käydä, kun emme enää ole mukana aktiivisessa työelämässä emmekä saa virikkeitä, joita dynaaminen työyhteisö tarjoaa.

Lahja oli värityskirja ja värikynälaatikko.

Olen ymmärtänyt, että värityskirjat ovat nykyisin suosiossa. Äskettäin luin lehdestä aiheeseen liittyvän artikkelin, jossa asiantuntija - olisikohan ollut peräti psykologi - piti värittämistä hyödyllisenä aivojen hyvinvoinnille. Uskon sen. Aion kokeilla heti kun kiireiltäni ehdin. Psykedeelisiä värejä kukkakuvioihin.

Värittämisen aivoille antamia impulsseja verrattiin ristisanatehtäviin. Minä en ole koskaan erityisemmin innostunut ristisanoista, en myöskään kryptoista tai sudokuista. Kokeillut toki olen, mutta takkuiselta on tuntunut. Kärsivällisyys ei tahdo riittää. Sen sijaan maalaamista olen kesäkodissani vuosien mittaan harrastanut myönteisemmissä tunnelmissa, sekä akvarelleja että öljyvärejä. Joka kesä on valmistunut muutama maalaus.

Yksi vastustamaton kuvallisen luovuuden intohimo minulla on ollut lapsesta saakka. En voi ohittaa kuva-arvoitusta, jossa pitää yhdistää numerolla merkittyjä pisteitä. Tekemällä tehtävän saa selville, mitä sekamelskaiselta näyttävä pisteiden ja numeroiden kuvio esittää. Näitä tehtäviä ei enää kohtaa kovin usein. Toivottavasti niistä kuitenkin tulee seuraava trendimuoti.

Pipi pää?

Minulla on toistuva painajainen. Välillä se katoaa pitkäksikin aikaa, mutta nyt se palasi taas.

Alussa uni tuntuu lähestyvään hyökkäykseen valmistautumiselta. Valmistautumisesta huolimatta se tulee kuin hyökkäys pahaa aavistamattoman uhrin kimppuun.

Valmistaudun ylioppilaskirjoituksiin. Joudun puolustamaan vanhoja älliäni. Tajuan heti, että huonosti käy, sillä olen lintsannut uskonnon tunneilta. Vastaan voi tulla mitä tahansa. Ennakoitavuus puuttuu.

Kohta istun koulun isossa salissa muiden keskellä. Paperit jaetaan. Pitäisi kirjoittaa mutta minulla ei ole kynää. On vain väriliitu. Katson tehtäväpaperia. Se on jotakin vierasta kieltä, minulle tuntematonta.

Siitä alkaa piina, jota on mahdoton sanoin kuvata. Uni ei tunnu loppuvan. Kaiken lisäksi vessahätä sekoittuu piinaan. Huomaan, että pukeutumiseni on jäänyt vajaaksi: housut puuttuvat. Onneksi kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota. Vessana on irtopönttö siinä keskellä salia. Ei siihen kehtaa mennä.

Loppu on sekamelskaa. Onneksi jossakin kohdassa tulee herääminen.

Pipi pää? Saa tulkita.

"Kuka kertoisi minulle - - "

Olen ollut helsinkiläinen 1970-luvun alkupuolelta asti. Luulen tuntevani kotikaupunkini hyvin. Olenhan luonteeltani kulkija, joka kiertää ja kulkee kaiken vapaa-aikansa pitkin kaupunkia ja etsii kiinnostavia paikkoja. Tämän blogin lukijatkin ovat vuosien varrella saaneet osansa näistä kulkemisista. Katsokaapa vain, mitä löytyy, kun klikkaa tässä oikealla puolella vähän alempana "Tällaisia Dessu on tuumaillut" -otsikon alla kohtaa  "Kävelykierros Helsingissä (86). Aika monta kävelykierrosta huomaan tänne lähettäneeni.

Siksi tuntuu hämmentävältä, että Helsingistä löytyi viime viikolla museo, jossa en ole koskaan käynyt. Löytyi vieläpä läheltä Töölöntoria, matkaa ei täyttä kilometriäkään. Enkä olisi varmaan löytänyt nytkään, ellei lehdessä olisi lukenut, että museo suljetaan parin viikon kuluttua moneksi vuodeksi remontin takia. Siksi menin katsomaan.

Kyseessä on Suomen urheilumuseo. Se sijaitsee Olympiastadionilla. Koko stadion pistetään remonttiin.

 Täytyy myöntää, että näyttely kuvasi onnistuneesti tärkeää osaa Suomen historiasta. Oli mitaleja, mestareita, maailmanennätyksiä. Oli monoja, pipoja, paitoja, piikkareita. Aivan erityisen paljon oli suksia ja keihäitä, joilla oli saavutettu suuria voittoja. Erityiskohteina olivat mm. Paavo Nurmi ja Matti Nykänen. Oli myös delikaatteja yksityiskohtia, mm. muuan lääkärinlaukku, joka löytyi Ala-Tikkurilan  bensa-asemalta vuonna 2001 täynnä ties mitä.

Näyttelyn vaihtuva osa esitteli Tapio Rautavaaran uraa. Keihäänheitto ja jousiammunta saivat osansa, mutta pääpaino oli musiikissa ja elokuvissa.

Museossa oli väkeä aika lailla. Silmiinpistävää oli, että yleisö oli jotakuinkin täysin miespuolista. Siinä huomasi yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

*   *   *  

Tänään kävin kuuntelemassa runoja. Sitä olen tehnyt vuosien varrella jatkuvasti, paljon, paljon. Runot ovat keskeinen osa elämääni ja hyvinvointiani.

Aulikki Oksasen runoja esittivät Vuokko Hovatta, Zarkus Poussa ja runoilija itse. Säveltäjänimiä olivat mm. Kaj Chydenius ja Kerkko Koskinen. Silmiinpistävää oli, että yleisö koostui jokseenkin täysin naisista. Tällaista se on aina näissä runoilloissa. Siinäkin huomaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, paitsi minä.

Missä olivat miehet? Vastaus löytyi, kun astui ulos Kanneltalosta. Siinähän miehet olivat piha-aukiolla ja viereisissä kapakoissa. Heiluivat hulluina humalassa.  Poikkeuksena maahanmuuttajamiesten porukat, jotka eivät olleet humalassa. Jotkut heistä jopa työssä, kuten laskemassa hanasta kaljaa tuoppeihin. Ei ole vielä mennyt perille, miten maassa ollaan maan tavoilla.

Kuka kertoisi minulle, miksi kaikki tämä on mennyt niin oudoksi?

"Kuka kertoisi minulle? Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat ja heillä on lumiset panssarikasvot,niin lumiset kasvot! ja täytetyn linnun silmät."(Aulikki Oksanen)