Vanhoillinen laatukonservatiivi

Kevät on hämmentävän pitkällä. Lumi on poissa. Kaupungissa siivotaan jo kaduilta hiekkaa pois. Voin aloittaa perinteiset kävelyretkeni.

Mutta pöly haittaa. Silmiä kirveltää, yskittää, ääni on käheä. Hakeudun sittenkin vielä sisätiloihin. Päätän vilkaista olisiko elokuvateatterissa mitään sopivaa tarjolla. Saleja on paljon, varmaankin jotain sopivaa löytyy.

Teatterin iso aula on yllättävän täynnä väkeä, vaikka on alkuiltapäivä. Suorastaan tungos, pitkät jonot kassalle. Mikä merkillinen aiheuttaa tämän?

Selvisi. Jonotuksen aiheuttaja on suomalaisen elokuvan uusin mestariteos nimeltä Luokkakokous.

Olen lukenut esittelyt ja kritiikit monesta paikasta. Olen saanut käsityksen, että elokuvan keskeistä antia on ryyppäys, rellestys, paneskelu, pieru  ja muut eritteet sekä miehinen herjanheitto. Se on siis ilmiselvästi hauska elokuva.

Sellaisista aineksista syntyy yleisöryntäys. Kaupalliseen menestykseen pyrkivä tuotantoyhtiö tajuaa heti, että tätä kansa tahtoo. Tätä lisää. Eikä tarvitse elämystä etsivän kansalaisen pelätä, että eteen tulisi mitään tekotaiteellista postmodernismia.

Kaltaiseni vanhoillinen laatukonservatiivi ei kuitenkaan innostu vaan kääntyy ulos. Olisin halunnut jotain toisenlaista, vaikkapa Bergmania, Tarkovskia, Truffaut´ta, Taviania, Loseyta. Tai hauskojen elokuvien puolelta olisivat kelvanneet vaikkapa Chaplin, Wilder, Tati tai Allen. Mutta sellaisia ei ole tarjolla. Eikä tule. Siksipä joudun jäämään ilman.

Millä korvaisin pettymyksen?

Siiten keksin. Siitä melkein vierestä menee Arkadiankatu. Lähden kulkemaan sitä pitkin Kauppakorkeakoulujen ohi ja kohta saavun hautausmaalle. Kierros siellä on hyvä korvike. Katupölykään ei leijaile sinne asti.

Hietaniemen hautausmaa on erinomainen vaelluskohde. Se on suuri alue, sieltä löytää joka kerta uutta.

Heti portilla on Kekkonen. Se pysähdyttää aina. Lähellä on myös Paasikivi ja monta muuta valtiomiestä, kuten Ryti, Tanner, Linkomies ja Sorsa. Mannerheim näkyy kauempana suoran käytävän päässä. Tällä kerralla etenen kuitenkin taiteilijakukkulalle.

Taiteilijakukkulalla ovat saaneet viimeisen leposijansa sellaiset suuret nimet kuin Akseli Gallén-Kallela, Alvar Aalto ja Mika Waltari. Lisäksi siellä on minulle henkilökohtaisesti eri yhteyksistä tutuksi ja arvostettaviksi tulleita taiteilijoita kuten Paavo Rintala, Åke Lindman, George de Godzinsky, Reko Lundan, Tapio Wirkkala,  Solveig von Schoultz, Yrjö Jyrinkoski, Marjatta ja Martti Pokela ja Leif Wager.

Ja nukkuu siellä ikiunta yksi elokuvakomedian erikoismieskin, nimittäin Spede Pasanen. Lapsuusvuosienen suursuosikki radiosta ja televisiosta. Myöhemmin ei niin suuri suosikki. Huippulahjakas kuitenkin. Mitä hän olisikaan saanut aikaan jos olisi suhtautunut elokuvan tekoon vakavasti ja kunnianhimoisesti?

Parempi kuitenkin käynti Speden haudalla kuin "Luokkakokouksessa". Näin luulen, elokuvaa näkemättä. Ennakkoluuloiseksi minua toki voi epäillä.

(Kamera ei ollut mukana, siksi kuva parin vuoden takaa. Vielä ei ollut kukkia.)

Sanoja, sanoja, sanoja

Alakerran insinööri poikkesi pikimmiten kylässä. Yllättäen hän innostui kehumaan minua. Sellaista ei ole aikaisemmin tapahtunut.

Syynä poikkeukselliseen käytökseen oli pieni kirja, jonka hän huomasi työpöydälläni. "Kerrankin sinulla on asiallisen näköistä luettavaa", hän loihe lausumaan ja näytti hämmästyneeltä.

Kukin tietysti lukee makunsa mukaan, niin insinöörikin. Lukeminen on hyödyllistä, väitetään. Tärkeintä on että jotain lukee, sillä ei ole niin suurta väliä, mitä lukee, kunhan jotain. Jos ei kirjoja niin sitten lehtiä tai Aku Ankkaa tai edes Valittuja Paloja.

Insinöörin piikittely tähtäsi siihen, millaisia kirjoja hän on aikaisemmilla käynneillään nähnyt työpöydälläni. Yleensä siinä on runoja. Sellaisille hän on tuhahdellut ja sanonut sitten jotain miehekästä.

Hamlet sen selkeimmin ilmaisi, kun Polonius kysyi, mitä hän lukee: "Sanoja, sanoja, sanoja." Sen täydellisempää vastausta ei voi kuvitellakaan. Kuitenkin se oli joidenkin mielestä hyvin epäilyttävää, sillä Hamletin epäiltiin menettäneen selväpäisyytensä, kun hänen oli nähty kulkevan "takki auki repsottaen ja ilman hattua ja polvet tutisten näöltään surkeana aivan kuin olisi helvetistä vapautettu sielu". Onneksi Polonius käsitti nopeasti, että ei poika ole hulluksi tullut vaan hän on hulluna rakkaudesta.

Insinööri ei taida ajatella kuin Shakespearen Hamlet. Hänelle on eroa sillä, mitä sanoja luetaan. Jos ne ovat runojen sanoja, kuten minulla, herää epäilys hulluudesta.

Vielä kauempana hän taitaa olla Gogolin Kuolleiden sielujen maaaorja Petruskasta (jonka minä taas tunnistan sielunveljekseni) : 

 "Olipa hänellä ylevä halu lukemiseen, vaikkei hän suuria välittänyt kirjojen sisällyksestä. Samanarvoisia olivat hänelle rakastuneen sankarin seikkailut, aapiskirjat ja rukouskirjat - kaiken hän luki yhtä tarkasti;  jos hänen käteensä olisi pistetty kemian oppikirja, ei hän olisi hylännyt sitäkään. Hän ei välittänyt luettavan sisällyksestä, vaan itse lukemisesta eli paremmin sanoen lukemisen toiminnasta, siinä kun aina kasautuneista kirjaimista syntyy jonkinlainen sana, joka toisinaan hiisi ties mitä merkitsee."

 No, vähän taisin liioitella, sillä kemian oppikirja jäisi minulta kyllä lukematta. Sen sijaan rukouskirja on kyllä kelvannut, sillä olen nuorena kirjallisuudenopiskelijana lukenut Raamatun ja nyt aion perehtyä Koraaniin, tosin kuuntelemalla luentaa, en itse lukemalla.

Lopuksi pitää tietysti paljastaa, mikä oli se kehumista aiheuttanut kirja työpöydälläni.

Sen nimisivu näkyy kuvassa. Tarjosin kirjaa lainaksi insinöörille ja hän otti. Ei tarvinnut edes ylipuhua. Odotan jännittyneenä, mitä hän piti kirjasta. Pahoin pelkään, että ei pitänyt ja palauttaa sen tuhahdellen ja jotain miehekästä sanoen.

Kirjan nimestä "Järven syvyyden mittaaminen" voisi päätellä, että se käsittelee tekniikkaa ja luonnontiedettä, siis insinöörin omaa alaa. Mutta nimi johtaa harhan. Kirja on kansanrunouden tutkimuksen alaan kuuluva kirjoitus vedenhaltijakertomuksista eri maakunnissa. Niissä vanhan kansan tarinoissa taruolennot mittaavat järvien syvyyttä, siis sitä, jonka tunnetuin teos on Topeliuksen runo Inarinjärvestä. Ne, jotka eivät ehkä ole lukeneet Maamme kirjaa, ovat ehkä löytäneet runon Väinö Linnan Pohjantähdestä, jossa sitä lauletaan päätösosan viimeisellä sivulla.

Oikein himottaa jo etukäteen päästä kehumaan insinööriä monipuolisesta lukemisharrastuksesta, jonka uusin ilmentymä on innostus kansanrunouteen. Vahingonilo on sitä vilpittömintä iloa.

Käynti vieraissa

Taloyhtiössä on myynnissä asunto. Se sijaitsee toisessa kerroksessa suoraan alapuolellani. Siis aivan samanlainen asunto kuin omani. Myynti on jatkunut jo muutaman viikon. Esittelyjä on ollut viikonloppuisin.

Pirullinen uteliaisuuskiima on kasvanut sielussani. Olisi kiinnostavaa käydä kurkistamassa.

En tunne siinä asuvaa pariskuntaa muuta kuin ulkonäöltä. Tervehdimme kyllä kun vastaan tulemme, mutta sen enempää emme ole jutelleet. He ovat minua parikymmentä vuotta nuorempia, herra ajaa Audillla. He eivät lajittele roskiaan vaan kaikki menee sekajätteisiin. Heillä tehtiin äskettäin ilmeisen iso remontti, iskupora pärisi monta päivää. Rouva meikkaa vahvasti.

Päätin uskaltaa. Minusta tuntui nololta mennä esittelyyn saman talon asukkaana, joten se piti yrittää piilottaa ja yrittää näyttää aidosti kiinnostuneelta ostajaehdokkaalta. Puin ulkotakin ja menin vähäksi aikaa ulos tarkkailemaan pääsisinkö livahtamaan esittelyyn jonkun porukan jatkona. Se onnistui. Tunsin itseni nilkiksi pukiessani eteisessä siniset suojatossut ja kätellessäni välittäjää.

Sain papereita ja tutkiskelin niitä muka kiinnostuneena. Vain hintapyyntö oli oikeasti kiinnostava. Kiertelin huoneita, availin komerojen ovia, katselin ikkunasta Töölöntorille, kävin parvekkeellakin. Kämppä oli muutoin samanlainen kuin omani mutta purkamalla seinä kahden pikkuhuoneen välistä oli saatu yksi isompi huone. Minusta sellainen idea tuntui typerältä.

Jotain turhanaikaista kysyinkin välittäjältä. Hän vastasi aika välinpitämättömästi. Ehkä hän tajusi, että en ole oikeasti ostamassa joten ei minuun kannata sen enempää huomiota kiinnittää. Lähdin pois, ovella vaihdettiin jotain yleisiä fraaseja asian miettimisestä ja tarvittaessa yhteyden ottamisesta. Oli helpotus lopettaa sinisillä tossuilla hiihtäminen ja heittää ne eteisen koriin.

Livahdin huomaamatta kolme kerrosta ylös peläten, ettei kukaan tuttu huomaa mistä tulen.

Kotona mietin, mikä ihmeen vietti tuonkin harharetken minulla teetti.