Itsetutkiskelua

Vaasalainen hotellin aamiaispöydässä tutustuin ohimennen norjalaisen pariskuntaan. Juttelun aihe kääntyi heti hiihtämiseen. Niin norjalaisten kanssa kääntyy aina. Minulla on kokemusta asiasta. Joskus se kääntyy myös mäkihyppyyn, mutta se on melkein sama asia.

Kyläpaikassani katsottiin televisiota. Sieltä tuli hiihtokilpailua. Kilpailemassa oli norjalaisia ja ruotsalaisia. Norjalaiset voittivat. Saattoi mukana olla joukon jatkona suomalaisiakin, mutta heitä ei paljon näytetty. Ei oikein sytyttänyt tällainen kilpailu.

Nyt ei lukijan pidä luulla, että suhtautuisin penseästi hiihtourheiluun. Olen lapsena ja nuorena seurannut sitä paljon. Suuria elämyksiä tarjosivat Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen tunteelliset selostukset radiossa. Koulussa opettaja kantoi radion kodistaan luokkaan, kun  iso kisa oli käynnissä. Muistan vieläkin, kun olympialaisissa 1960 Suomi sai kaksoisvoiton viidelläkympillä (Hämäläinen ja Hakulinen). Porilaisten marssin kohdalla luokka määrättiin seisomaan asennossa ja opettaja itki.

Jotain sellaista kansallistunnetta norjalaiset ilmeisesti tuntevat vieläkin. Suomalaiset eivät. Kun seuraavana aamuna taas istuin norjalaisen pariskunnan kanssa aamiaisella, taas puhuttiin hiihtokilpailusta. Minulta kysyttiin, miksi Suomi ei enää menesty.

En minä tiedä. Laji on kadonnut tietoisuudestani. Jotain kun piti vastata, niin arvelin, että jääkiekko on vienyt nuoret pois laduilta. Norja on siltä pääosin välttynyt. Samoin dopingilta. Sain kuulla vakuutteluja, että norjalaiset ovat puhtaita, samoin suomalaiset - nykyisin. Niin varmaan.

Sitä vähän itsessäni ihmettelen, että vaatiiko innostuminen todellakin oman maan kansalaisen menestymistä suurkilpailuissa. Yksilöthän siellä hiihtävät, eivät kansakunnat. Enkö yhtä hyvin voisi innostua norjalaisten menestyksestä? -  Mutta niin se kai menee. Miten muutoin selittäisin itselleni kiinnostuksen katoamisen? Poikaikäisenä seurasin monia urheilulajeja, nykyisin pelkästään keihäänheittoa.

Minä - urheilunationalisti? Tässä on kyllä itsetutkiskelun paikka.

Matkamies maan

Olen ankarasti miettinyt, minkä kirjan valitsisin matkalukemiseksi.

Ensin harkitsin Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin -teosta (1948), mutta en kuitenkaan päätynyt siihen. Se on kyllä hieno kuvaus junamatkasta, jollaiselle minäkin olen lähdössä. Mutta en ole lähdössä Istanbuliin, en sinne päinkään.

Sitten ajattelin Rosa Liksomin Hytti nro 6 -teosta (2011), joka on myös upea kuvaus pitkästä junamatkasta. Mutta en valinnut sitäkään, sillä matkani ei suuntaudu Venäjälle. Luulen, että lukunautinto jäisi vajaaksi, jos kirjasta välittyvä maisema ei ollenkaan vastaa sitä, mikä näkyy junan ikkunasta.

Sitten keksin. Valitsin Antti Hyryn kirjan Junakatkan kuvaus (1958). Se on tosin novellikokoelma, ja vain yksi novelleista kuvaa junamatkaa, mutta se on sitäkin vaikuttavampi.

Siinä vieras mies matkustaa jonnekin. Ei tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. On vain miehen mietteitä. Pitkästymistä on havaittavissa.

Sellaista matkanteko on. Istun paikallani, väkeä kulkee käytävällä ohi. Joskus käy niin, että joku istuu viereen. Joskus harvoin vieressä istuja saattaa sanoa jotain. Se ei kuitenkaan ole tavallista. Jos olen keskittyneessä mielentilassa, lukeminen etenee. Jos en ole, katselen ikkunasta maisemaa, jossa ei näy mitään huomion arvoista. Matkanteko kestää ja kestää, ja mieleen tulee tyhjyyden tunnetta tai sitten eksistentiaalisia ajatuksia. Sellaisia tuttuja tunteita Hyryn kirjan miehelläkin päässä virtaa, kun matka alkaa uuvuttaa: 

"Hänestä tuntui, että aika kului hitaasti. Minä olen nyt tällä kohdalla, en vähän etempänä, enkä millään muulla kohdalla. Mistähän se johtuu, ettei voi olla kuin yhdellä kohdalla kerrallaan. Matka kuluu niin nopeasti kuin juna kulkee. Mitenkähän se ihminen voi aina jotenkin olla, nyt, eilen, huomenna joka hetki se on vain jotenkin."

 Luulen, että tämä novelli vastaa kokemustani paremmin kuin Waltari tai Liksom, kun huomenna lähden matkaan.

Niin, pitää tietysti vielä lopuksi paljastaa, mihin matkani suuntautuu, kun ei kerran Istanbuliin eikä Venäjälle. Alkumatka kulkee läpi Uudenmaan vauraiden seutujen, sitten mennään läpi hymyilevän Hämeenmaan, hetkeksi poiketaan pohjoiseen Satakuntaan ja loppu häämöttää, kun ikkunasta avautuvat Etelä-Pohjanmaan lakeudet. Junasta nousen, kun ollaan Vaasan asemalla.

Kaksi yötä perillä hotellissa, sitten sama matka päinvastaiseen suuntaan. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy jääkäripatsas.

Trendikäs mies

Luin lehdestä, että parta on nyt suuri trendi muodikkailla miehillä. Sen kuulemma huomaa sekä suurkaupunkien kaduilla että mediassa.

Minä en ole koskaan kokenut olevani trendikäs. Nyt olen, sillä minulla on parta.

Partani ei ole kovin pitkä, mutta ei trendiparran kuulukaan olla. Minulla on sänki. Siivoan sen suunnilleen kerran viikossa. Siinä ajassa se ehtii kasvaa sen verran, että tulee tarve seisoa hetki kylpyhuoneen peilin edessä sakset kädessä.

Minulla on aina ollut parta. Alkuhaivenet kasvoivat jo lukioiässä. Annoin kasvaa, en ajanut pois. Se oli siihen aikaan röyhkeää, mutta tuli tunne, että tytöt tykkäsivät.  Yhdelläkään opettajalla ei ollut partaa - poikkeuksena naispuolinen uskonnonopettaja, jolla oli hennot viikset. Meitä oli siis koulussa kaksi, ja siitä sain kuulla. Isäni, kelpo kasvatuksen sodassa saanut mies, häpesi haiveniani niin, ettei suostunut tulemaan ylioppilasjuhlaani. Sain häneltä lahjaksi kallista partavaahtoa. Jäi käyttämättä.

Jos parta nyt on trendikäs, aina se ei ole ollut. 60-luvun loppupuolella tuli yleisesti tunnetuksi pilkkaustermiksi "risupartaradikaali". Sellaisia näkyi televisiossa, ja he rienasivat sovinnaisia arvoja jo ulkonäöllään. Siihen joukkoon kuului enimmäkseen taiteilijoita, mutta jopa yksi pappikin järkytti kirkkokansaa poikkeamalla totutusta. Minä kai samastuin tähän outoon joukkoon. Arvelen, että blogin lukijoissa saattaa olla muitakin.

Nyt en oikein osaa suhtautua uuteen trendikkyyteeni. Enemmän tunnen harmia kuin iloa. Ehkä ajan parran pois, etten enää olisi trendikäs. Hämmennys on ulottunut jopa bisnesmaailman kovaan ytimeen. Financial Times -lehti noteerasi partahöyliä valmistavan Procter & Gamble -yhtiön heikon tuottavuuden, kun Gillette-partakoneenterien menekki oli romahtanut. Outo juttu: maailmantalous ja bisnes kärsii trendistä. Yleensä se menee toisin päin.

Taidan kuitenkin malttaa mieleni ja olla hätiköimättä. Ehkä trendi menee äkkiä ohi.