Pipi pää?

Taas sitä ihmeteltiin. Pitävät kai minua vähän pöpinä.

Olin pienen porukan mukana elokuvissa. Näytökseen ei ollut paikkalippuja, jokainen sai mennä istumaan mihin tahtoi. Niin kuin aina kaikki elokuviin menijät, tämänkin porukan etummainen huomasi heti, että hyviä vierekkäisiä paikkoja on pitkä rivi vapaana salin keskellä. Sinne lähtivät heti rynnistämään.

Vain minä en rynnistänyt. Jättäydyin huomaamattomasti irralleen porukasta.

Minä en koskaan mene istumaan salin keskelle, en elokuvissa, en teatterissa, en konsertissa, en missään. Minä valitsen laitapaikan. Kun ostan numeroidun pääsylipun, pyydän aina käytävänlaitapaikan.

En osaa selittää, miksi tämä on tärkeää. Olen joskus kauan sitten joutunut tahtomattani salin keskelle loppuunmyydyssä tilaisuudessa, ja se tuntui ahdistavalta. Keskeltä ei pääse huomaamatta luikkimaan pakoon, jos tarve tulee. En minä mitään tulipalopaniikkia pelkää vaan jotain aivan yksilöllistä pakkoa lähteä kesken pois, vaikkapa yskimiskohtausta tai mahatautia. Ei sellaista ole koskaan tullut, mutta pelkkä tunne pakoreittien sulkeutumisesta ahdistaa niin paljon, että esityksen seuraaminen jää sivuseikaksi, kun tarkkailu kohdistuu omiin tuntemuksiin.

Kai tämä näyttää omituiselta käytökseltä. Sihteerini neiti B. pilkkasi minua joskus tästä asiasta. Hänen mielestään minulla on pipi pää, kun vapaaehtoisesti valitsen huonon paikan, vaikka maksan pääsylipusta täyden hinnan.

Nyt kävi niin, että näytökseen ei tullut paljon väkeä. Olisin voinut näytöksen alettua siirtyä huomaamattomasti oman porukkani viereen keskemmälle koska siitäkin olisi ollut tyhjä väylä lähteä karkuun. En siirtynyt.

Neuroosiksi tätä varmaan sanotaan. Varmaankin aika harvinaista laatua.

Kuvassa on elokuvateatteri Orion Eerikinkadulla Helsingissä, Elokuva-arkiston tyyssija. Väkeä katsomossa on hyvin vähän. Silti istun turvallisesti laitapaikalla takarivissä. Alkamassa on Paolo & Vittorio Tavianin Isäni, herrani (Padre padrone - 1977). Mielestäni näkyvyys on ihan hyvä.

Mikä minusta tulee isona?

Tuttu opinto-ohjaaja ennusti, että Formula 1 -kilpa-autoilun tulevaisuus on vahvasti suomalaisten hallinnassa. Lajiin tulee suorastaan suomalaisten yksinvaltius.

Minä vähän rohkenin epäillä, vaikka en seuraa lajia. Kysyin perusteluja. Sain kuulla, että suuri määrä tulevaisuuden F1-kuskeista löytyy hänen koulunsa yläasteen pojista. Hän oli nimittäin pitänyt kyselyn oppilaiden ammattihaaveista. Formulakuskien lisäksi melkoinen joukko tulevaisuuden NHL-jääkiekkoilijoistakin löytyy hänen koulustaan.

Minun nuoruudessani asiat olivat toisin. Pikkupoikien suosikkiammatti oli veturinkuljettaja, tyttöjen lentoemäntä. Näin ainakin väitettiin. Minun äitini toivoi pojastaan pappia tai upseeria. Isäni, rintamaveteraani, hyväksyi nipin napin papin mutta ei upseeria.

Ei tullut pojasta kumpaakaan. En tiedä, oliko äidin pettymys suuri, kun parikymppisenä poika kertoi eronneensa kirkosta ja menevänsä siviilipalvelukseen. Ainakin hän peitti pettymyksensä hyvin. Isä kehui päätöstäni. Se oli paljon häneltä, hän ei juuri kehuja jaellut.

Minä taisin olla jo pikkupoikana yleisestä kaavasta poikkeava. En missään vaiheessa ollut innostunut mistään veturinkuljettajan ammatista. Sain aivan toisenlaisen virikkeen, kun alakouluiässä pääsin Helsingin yliopistossa opiskelevan sukulaisen mukana pistäytymään Valtionarkistossa. Siellä vanha pujopartainen virkailija opasti meidät johonkin hyllysaliin ja minä näin, miten kokoelmat olivat järjestyksessä hyllyissä. Ukko muistutti Aku Ankan hajamielistä professoria. Näkemäni sali korkeine hyllyineen teki lähtemättömän vaikutuksen. Sen myötä haaveeni tulevasta ammatistani kirkastui kerralla.

Minä päätin ruveta arkistonhoitajaksi.

Haave ei tainnut olla kovin muodikas silloin eikä varsinkaan nykyisin. Haaveeni ei toteutunut, mutta ehkä sen peruja on vielä nykyisinkin ilmenevä taipumukseni pitää paperitavara järjestyksessä. Minulla on melkoinen määrä mappeja, jotka ovat täynnä ties mitä lippuja, lappuja, pöytäkirjoja, kirjeitä, muistioita ja muuta. Ei sentään vanhoja joulukortteja, niin kuin iäkkäällä sukulaismummolla, mutta vähän siihen suuntaan. Kirjani ovat hyllyissä tiukasti lajiteltuina lajityyppeihin aakkosjärjestyksessä, samoin ääni- ja elokuvalevyt. Löydän minkä tahansa etsimäni nopeasti kotiarkistostani.

Minkä arkistonhoitajan maailma minussa menettikään.

Ei ole ammatinvalinta helppoa nykyään. Opinto-ohjaajilla taitaa olla vaikeaa ohjata nuoria realismiin. Rasittavat ammatit eivät suomalaisille kelpaa, niihin tarvitaan maahanmuuttajia. Työssä pitää olla hohtoa, julkisuutta, mediaseksikkyyttä. Siitä kumpuavat kaikki nämä  Big Brother - tyyppiset pudotus- ja häväistyskilpailut.

Kuva on YLE:n uudesta tanskalaisesta draamasarjasta "1864". Se alkoi hyvin lupaavasti. Se etenee monessa aikatasossa, ja nykyajan keskeinen henkilö on yläasteikäinen tyttö, jonka elämä on pahasti sotkussa. Hänet erotetaan koulusta.

Ei kelpaa tytölle työ kaupan kassalla. Opinto-ohjaajan kysymykseen tulevaisuuden tavoitteista hän vastaa: "Minusta olisi kiva saada oma TV-show." Opinto-ohjaajan ilme on näkemisen arvoinen.

Siivoamisen viisaus

Elämä ei ole pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista. Se on myös tiskausta ja siivousta.

Tein suursiivouksen. Ei ollut nytkään mukavaa. Ajatus moiseen ryhtymisestä ei tietenkään ollut omani. Sen antoi tuttavapariskunta, joka on tulossa yökylään. Puhelimessa asiasta sovittaessa minua hienovaraisesti muistutettiin siivoamisen tärkeydestä, sillä pariskunnan miespuolinen jäsen kärsii pölyallergiasta. Muistiin oli jäänyt, että edellisellä vierailulla oli ilmennyt pölyhaittoja.

Mikähän siinä on, että tiskaus- ja siivoustouhu ei minulle maita. Kädet kastuvat ja selkä rasittuu. Olen jostakin päässyt käsitykseen, että samasta vaivasta kärsii moni muukin. Oliko se peräti niin, että se on miehille tyypillinen vamma? Ja minä kun pyrin johdonmukaisesti olemaan epätyypillinen mies, pikkuisen feministiseen suuntaan ajatteleva. Mutta on siivoaminen hankala asia feministipiireissäkin, tosin eri syistä. Mutta silti tässä on ristiriita.

Suhtaudun myrkyllisesti ns. elämänhallintakirjallisuuteen. Sellaista vyöryy esiin antamaan positiivista asennetta kaikkien kuviteltavissa olevien ongelmien ratkaisemiseksi. Ihan kuin kiusallaan sunnuntain HS julkaisi Anna-Stina Nykäsen kirjoituksen uudesta kirjasta, jonka aiheena on siivous. Sen nimi on "Leppoisa opas huusholliin". En malttanut olla lukematta kirjoitusta, kun aihe oli minulle juuri sillä hetkellä harmillisen ajankohtainen.

"Siivotessa aivot ovat vapaat", julistaa jutussa haastateltu oppaan kirjoittaja. "Kotitöiden toisteisuus on niiden siunaus ja kirous", filosofoidaan toisessa kohdassa. Yllättäen huomaan, että kirja sisältää myös teoriaosuuden. Siinä asunto jaotellaan 1) transitorisiin alueisiin ja 2) pysyviin alueisiin. Tämä kohta lisäsi kiinnostustani.

Transitorisia alueita ovat määritelmän mukaan tiskiallas, olohuoneen pöytä ja eteisen kaappi. Niissä tavaran pitäisi liikkua koko ajan. Kun kamaa kertyy, se raivataan pois, ja uutta kertyy tilalle. Ihan kuin lentokentän transithalli täyttyy, tyhjenee ja täyttyy taas. Pysyvän alueen esimerkki on kirjahylly. Kun sinne pannaan kirja, sitä tuskin viedään sieltä koskaan pois. Kirjahyllyn voi siivouksessa unohtaa, mutta jos tiskipöytä täyttyy, arki alkaa tökkiä. Siivouksessa pitää siis hahmottaa strategisesti tärkeät kohteet.

Kiinnostus kirjaa kohtaan lisääntyi entisestään, kun luen, että Hannu Taanila on käyttänyt kirjasta luonnehdintaa "vapautuksen teologia". Taanila ei kehu mitään, mikä ei kehuja ansaitse, ellei sitten ironisoidakseen. Tämä ei vaikuta ironialta.

Suursiivous on nyt tehty. Keskityin ohjeen mukaan transitorisiin kohteisiin, kuten tiskipöytään. Minun huushollissani ei ole tiskikonetta. Pölynimuri on. Lisäksi käytössäni oli kuvassa näkyvä työkalu. Sen on valmistanut kesäkotini naapurissa asuva vanhaemäntä. Työkalu sijaitsee parvekkeellani. Imuroin joka paikan, myös sänkyjen ja sohvien aluset. Kirjahyllyihin en koskenut, sillä olen pyyhkinyt kirjat ja hyllyt märällä rätillä viime keväänä.

Vieraat voivat nyt tulla eikä pitäisi aivastuttaa. Harkitsen vakavasti kirjan hankkimista. Ehkä sen avulla saisin lisää myönteistä asennetta.