Kahdeksan pistettä

Hesari viihteellistää itseään. Muutama päivä sitten (11. tammikuuta) saimme eteemme tunnistustehtävän. Oli valokuvia "tunnetuista" henkilöistä ja ohikulkijoilta kysyttiin, keitä kuvien henkilöt ovat.

Mikäpä siinä. Viihde virkistää. Ehkä se myös tuo lehdelle lisää tilaajia. En olisi kuitenkaan siitä ihan varma, kun kyseessä on laatulehtenä itseään markkinoiva Helsingin Sanomat. Iltapäivälehteen tällainen sopisi paremmin, kun ei olisi laadusta tarkkaa.

Kaikenlaisille houkutuksille ja viettelyksille altis kun olen, minäkin vilkaisin kuvia. Erityisesti houkutuskoukun aiheutti kuvasarjan ensimmäinen hahmo. Siinä komeili laulaja-runoilija, jota arvostan kovasti. Minun sukupolveni syttyi laajasti tämän artistin tuotannosta. Yksi piste minulle tunnistamisesta. Näinkö helppo testi?

Ei ihan niin helppo. Heti kakkosena oli kaunis nuori nainen, mutta minulle aivan vieras. Siitä eteenpäin katse havaitsi ensivilkaisulla muutaman itsestään selvän tutun. Nelosena vanha presidentti, kuutosena lapsuuteni TV-julkkis, seitsemäntenä kansallissankariksi 1970-luvulla noussut juoksija, yhdeksäntenä laulaja, jota ei kai kukaan suomalainen voi olla tunnistamatta, piti hänestä tai ei.

Tähän mennessä viisi pistettä.

Tästä eteenpäin on vaikeampaa. Numero kymmenen on tuttu naama, jota on hehkutettu jokaisessa mediassa. Laulaja josta muistan vain pseudonyymin. Kuuntelin joskus radiosta jotain hänen esittämäänsä mutta ei tehnyt vaikutusta. Kahdeksikon muistan paremmin. Facebookin linkki vei katsomaan hänen hauskoja esityksiään. Kolmosen tiedän jääkiekkoilijaksi, joka teki ihmevempulatempun. Nimi palasi mieleen, kun hetken tuumailin.

Tähän mennessä kahdeksan pistettä.

Mutta sitten numero viisi. Ei harmainta (eikä muunkaan väristä) hajua. Taas nuori kaunis nainen, niin kuin kakkonenkin. Olenko hukannut kiinnostukseni kohteista nuoret naiset?  En kokonaan, sillä tunnistinhan kahdeksikon. Mutta kyllä tässä on heikko kohtani.

Kahdeksan pistettä, ei heru enempää. Aika hyvä yleissivistys.

Vai onko? Tällainenko on Hesarin käsitys yleissivistyksestä? Seitsemän viihdeihmistä, kaksi urheilijaa, yksi poliitikko.

Missä ovat kirjailijat? Elokuvaohjaajat? Kapellimestarit ja säveltäjät? Muut taiteilijat? Filosofit? Tiedeihmiset?

Erityistä huomiota kiinnittää se, että nuorista vastaajista sata prosenttia tunnisti naaman numero 10, nolla prosenttia naaman numero 7. Jotenkin omituinen asetelma, minun mielestäni. Mutta minä en olekaan aivan nuori.

(Helsingin Sanomat 11.01.2015) 

Elämänpelkuri?

Ruotsalainen Nobel-kirjailija Harry Martinson kirjoitti joskus, että elokuvateatteri on "elämänpelkureitten temppeli".

Jos Martinsonin ajatus pitää reaalimaailmassa paikkansa, minä olen ollut mitä suurimmassa määrin elämänpelkuri. Tosin vuosikymmenien varrella elokuvankatseluni pääpaino on siirtynyt teattereista kotikatsomoon, omaan työhuoneeseeni, jossa minulla on suuri kokoelma DVD-elokuvia ja niiden katseluun tarvittavat välineet. Sellaisia ei Martinsonin aikaan ollut, joten on mahdotonta tietää, koskisiko hänen näkemyksensä myös niitä.

Pidän Martinsonia viisaana kirjailijana. Hän on tunnettu erityisesti Aniara-runoista ja romaaneista Nokkoset kukkivat, Hyvästi meri, Tie maailmalle ja Kulkijan pilvilinnat. Olen aika epäilevä, että niin viisas kirjailija olisi tarkoittanut elämänpelkuri-ajatustaan aivan konkreettisesti.

Olen taas vuoden vaihtumisen kunniaksi päättänyt lisätä elokuvateatterikäyntejäni. Jotain päätöksiä uuden vuoden kunniaksi on tehtävä, ja minä tulin pitäneeksi tipattoman tammikuun jo marraskuussa. Tosin se jäi viisi minuuttia vajaaksi kuukaudeksi, sillä lopetin sen marraskuun viimeisenä päivänä klo 23.55. Minun on aina ollut vaikea olla pedantti.

Päätökseni keskeisin foorumi on Elokuva-arkisto. Siellä esitetään laatufilmejä eikä siellä myydä popcornia. Eerikinkadulle minulla on myös erinomainen kulkuyhteys. Tuttu paikka jo vuosikymmeniä.

Ohimennen täytyy noteerata, että Elokuva-arkiston virallinen nimi ei enää ole Elokuva-arkisto. Jossain hallintobyrokratian uumenissa sen viralliseksi nimeksi on määrätty "Kansallinen audiovisuaalinen instituutti" eli KAVI. Tällaiset uudistukset on kuitenkin syytä jättää omaan arvoonsa. Niin teki myös Peter von Bagh, Elokuva-arkiston pitkäaikainen sielu ja voima. Pilkatkaamme byrokratiaa. Peter von Baghille se oli "valon ja varjon pyhättö, jossa nykyisyys ja menneisyys luovat mystisen ja totaalisen symbioosin".

Olen ehtinyt käydä arkistossa kolme kertaa. Erityisen hyvää teki sielulle katsoa valkokankaalta Ernest Hemingwayn ja Howard Hawksin Kirjava satama (To Have and Have Not 1944), pääosissa yksi elokuvahistorian suurimmista pareista: Humphrey Bogart & Lauren Bacall.

Nyt alkaa Marcel Carné -sarja. Huomenna menen katsomaan Täydellisen rikoksen. Torstaina olisi Sumujen laituri, mutta siihen en ehdi, sillä silloin olen menossa tärkeään tapaamiseen, joka ei ole elämänpelkureille. Viikonloppuna sitten taas jatkan.

Tässä vielä klikattavaksi nettiosoite, josta kiinnostuneet voivat tutkia, mitä aarteita Orionissa on kevään mittaan tarjolla:    Elokuva-arkisto

Pessimistin pettymys

Onkohan se jokin meteorologian alaan kuuluva luonnonlaki, että isot lumisateet saapuvat Helsinkiin aina viikonloppuisin?

Niin kävi taas viime yönä. Lunta tuli taivaan täydeltä. Oli eksoottinen elämys kävellä kotiin sellaisessa säässä. Olin jo aikeissa ottaa taksin, mutta keskustan tolpalla oli niin pitkä jono, että samassa ajassa kahlaan umpihangessa perille. Hiki siinä tuli, paita kastui. Kengät olivat täynnä lunta ja housunlahkeet märät puolisääreen. Piti mennä yöllä suihkuun.

Kadun auraajille viikonloppuisin iskevä lumimyrsky on tietysti hyvä. Aura-autot liikkeellä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ovat hyvä bisnes. Hyvin auraus toimikin. Kun aamulla lähdin käymään kaupassa, kadut ja jalkakäytävät oli ehditty jo alustavasti aurata. Taloyhtiön piha-alue oli myös siivottu niin, että pääsin kapeaa väylää pitkin viemään roskapussit keräyskatokseen. Penkat olivat kyllä korkeat, joten lumen kuljetus pois kaduilta ja pihoilta on iso urakka.

Olin puoliltapäivin lähdössä visiteeraamaan Kauniaisiin. Autoni on talvilevossa, joten matka piti suorittaa paikallisjunalla. Vanha kokemukseni on, että lumimyräkät aiheuttavat ongelmia raideliikenteelle. Olen joskus joutunut istumaan paikalleen pysähtyneessä junassa pitkään jossain asemien välissä ennen kuin se saatiin liikkeelle.

Kokemuksesta viisastuneena lähdin hyvissä ajoin matkaan. Olin melkein tunnin etuajassa asemalla ja olin varautunut hitaaseen matkantekoon. Näin pessimisti toimii. Ei juna voi tällaisen myräkän jälkeen kulkea aikataulussa luvatulla vauhdilla. Pitää siis matkustaa aikaisemmalla junalla, tai ehkä kahta vuoroa aikaisemmalla, jotta olisi sovittuun aikaan perillä.

Pessimisti pettyi. Juna oli minuutilleen aikataulussa Kauniaisten asemalla. Siinä joutui miettimään yhteiskunnan toimivuutta. Millainen lumenraivausorganisaatio (kuva) oli yön ja aamun mittaan ollut työssä tämän toteuttamiseksi.

Ei ollut mukavaa odotella kadulla Kauniaisissa. En tietenkään voinut mennä soittamaan ovikelloa melkein tunnin etuajassa vaan kuljeskelin lähikatuja edestakaisin. Siinä touhussa minuutit kulkevat aivan erityisen hitaasti. Olin aika kylmissäni, kun sitten lopultakin kello oli niin paljon, että soitin ovikelloa.

                (Kuva: Valentin Lisenkov)