Pessimistin pettymys

Onkohan se jokin meteorologian alaan kuuluva luonnonlaki, että isot lumisateet saapuvat Helsinkiin aina viikonloppuisin?

Niin kävi taas viime yönä. Lunta tuli taivaan täydeltä. Oli eksoottinen elämys kävellä kotiin sellaisessa säässä. Olin jo aikeissa ottaa taksin, mutta keskustan tolpalla oli niin pitkä jono, että samassa ajassa kahlaan umpihangessa perille. Hiki siinä tuli, paita kastui. Kengät olivat täynnä lunta ja housunlahkeet märät puolisääreen. Piti mennä yöllä suihkuun.

Kadun auraajille viikonloppuisin iskevä lumimyrsky on tietysti hyvä. Aura-autot liikkeellä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ovat hyvä bisnes. Hyvin auraus toimikin. Kun aamulla lähdin käymään kaupassa, kadut ja jalkakäytävät oli ehditty jo alustavasti aurata. Taloyhtiön piha-alue oli myös siivottu niin, että pääsin kapeaa väylää pitkin viemään roskapussit keräyskatokseen. Penkat olivat kyllä korkeat, joten lumen kuljetus pois kaduilta ja pihoilta on iso urakka.

Olin puoliltapäivin lähdössä visiteeraamaan Kauniaisiin. Autoni on talvilevossa, joten matka piti suorittaa paikallisjunalla. Vanha kokemukseni on, että lumimyräkät aiheuttavat ongelmia raideliikenteelle. Olen joskus joutunut istumaan paikalleen pysähtyneessä junassa pitkään jossain asemien välissä ennen kuin se saatiin liikkeelle.

Kokemuksesta viisastuneena lähdin hyvissä ajoin matkaan. Olin melkein tunnin etuajassa asemalla ja olin varautunut hitaaseen matkantekoon. Näin pessimisti toimii. Ei juna voi tällaisen myräkän jälkeen kulkea aikataulussa luvatulla vauhdilla. Pitää siis matkustaa aikaisemmalla junalla, tai ehkä kahta vuoroa aikaisemmalla, jotta olisi sovittuun aikaan perillä.

Pessimisti pettyi. Juna oli minuutilleen aikataulussa Kauniaisten asemalla. Siinä joutui miettimään yhteiskunnan toimivuutta. Millainen lumenraivausorganisaatio (kuva) oli yön ja aamun mittaan ollut työssä tämän toteuttamiseksi.

Ei ollut mukavaa odotella kadulla Kauniaisissa. En tietenkään voinut mennä soittamaan ovikelloa melkein tunnin etuajassa vaan kuljeskelin lähikatuja edestakaisin. Siinä touhussa minuutit kulkevat aivan erityisen hitaasti. Olin aika kylmissäni, kun sitten lopultakin kello oli niin paljon, että soitin ovikelloa.

                (Kuva: Valentin Lisenkov)

Pieniä ongelmia

Pienestä on hyvä elämä kiinni. Sattui pieni tapaturma, jossa oikean käden etusormen kynsi lohkesi. Nyt sormi on kääreessä, eikä elämä suju entiseen malliin. Kaikki on hankalaa, kirjoittaminenkin.

Muistuu mieleen toinen tapaus, jossa kynsi myös vahingoittui. Ei minun vaan sihteerini neiti B:n kynsi. Siitä vasta harmia koitui.

Olimme matkalla seminaariin Tampereen yliopistolle. Minä ajoin, vieressä istui osastopäällikkö Hokkanen ja takapenkillä sihteeri neiti B. Auto oli firman vanha Citroën Visa. Oli kaunis loppukesän päivä joskus vuosituhannen vaihteen paikkeilla.

Kolmostie ei tainnut vielä olla valmis moottoritie Hämeenlinnasta eteenpäin, joten minä valitsin toisen reitin. Käännyin Hämeenlinnasta Hattulan suuntaan ja siitä eteenpäin Pälkäneelle. Vakituinen kahvitaukopaikkani oli Kaivannon kanavalla. Siinä on kahvila tien molemmilla puolilla. Tampereen suuntaan menijöiden kahvila sijaitsee pienessä notkelmassa aivan järven rannassa. Sen parkkipaikalle pysähdyimme.

Kun sitten kahvittelun jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaa, Visa ei inahtanutkaan. Ei aikeitakaan käynnistyä, vaikka kuinka väänsin virta-avainta. Hätä siinä iski. Jääkö seminaari väliin, kun me emme pääse liikkeelle?

Konepelti saatiin auki ja kävimme Hokkasen kanssa tutkimaan ongelman alkusyytä. Mutta mitä me nyt siitä ymmärsimme. Kaksi sivaria, ja sivarithan eivät tunnetusti ymmärrä miesten meiningeistä, kuten moottoreista tai maamiinoista.

Onneksi paikalla oli osaava henkilö, neiti B. Hän osaa jopa taistella, tosin vain itämaisesti itsepuolustusta. Moottorit hän on oppinut moottoripyöräharrastuksessa.

Siinä me seisoimme tumput suorina, Hokkanen ja minä. Neiti B. kumartui moottorin ääreen ja me katselimme vierestä. Jotkut muutkin kahvilan parkkipaikan kulkijat katselivat. Tiedä sitten, mitä katselivat, Hokkasta ja minua vai korkeita korkoja, pitkiä sääriä ja lyhyttä hametta, joka oli kumartunut moottoritilaan.

Sitten neiti B. sähähti kiroussarjan niin kuin vain nuori nainen osaa. Taisimme suorastaan punastua me kaksi herkkäsieluista miestä.

Neiti B:ltä oli katkennut kynsi. Oma vai tekokynsi, siitä en oikein päässyt selvyyteen.

Mutta Visa lähti käyntiin. Ensistarttauksella. Siinä ilossa unohtui äkkiä neidin miesseurassa sopimaton puheenparsi. Selvittämättä jäi, mitä kynnelle tapahtui, mutta oletukseni on, että hän käytti pitkää kynttään ruuvimeisselinä.

Ehdimme seminaariin, Hokkanen ja minä. Neiti B:tä ei seminaarissa näkynyt. Ei myöskään illalla hotelli Tammerissa. Hän oli ensin mennyt johonkin manikyyriin ja sen jälkeen kiitämään omille retkilleen Tampereen yöhön. Seuraavana päivänä hän kyllä tuli hoitamaan seminaaritehtäviään.

Jälkiongelma tuli neiti B:n matkalaskusta. Siihen sisältyi yksityiskohta, jota ei yleensä matkalaskuihin sisälly. Hyväksyin laskun. Jälkeenpäin jouduin selittämään yksityiskohtaa sekä esimiehelleni että tilintarkastajalle. Hyväksytyksi se loppujen lopuksi tuli kaikissa instansseissa.

Pieni on sittenkin minun uusi kynsiongelmani. Siitä ei tule laskua kenenkään hyväksyttäväksi. Kirjoittaminenkin sujuu jotenkuten, kun tottuu pitämään etusormen ojossa pois näppäimiltä.

Veitikka nuori

Kirjoitin kirjeen. Pistin siihen hymiön, sellaisen vilkkusilmäisen hymysuun.

Ei ole kuulunut tapoihin pistää hymiöitä kirjoituksiini, ei irviöitä myöskään. Taidan olla sillä tavalla vanhan liiton kirjoittaja, että vierastan sellaisia tehokeinoja. Tunnen, että minun pitää osata ilmaista sävyt ja tunnetilat ilmankin. Ellen onnistu, olen kirjoittanut huonosti.

Olen vierastanut muitakin tehokeinoja. En suostu ihan helposti käyttämään huutomerkkiä. Sen välimerkin varaan teinitytöille. He tarvitsevat sitä esim. koulun ainekirjoituksessa, välillä pitkän rivin huutomerkkejä, jotta opettaja varmasti kuulee.

Mutta nyt - varmaankin uuden vuoden aiheuttamassa elämäntapojen uudistamispaineessa - muutin asennettani ja pistin kirjeeseen sen vilkkusilmäisen hymysuun.

Heti  tuli moderni ja nuorekas olo. Olenpa minä aika veitikka.

Tällaisen terapeuttisen kokemuksen jälkeen saattaa monenlaisia hymiöitä ilmestyä näihin blogikirjoituksiinkin. Huutomerkeistä en vielä menisi takuuseen.

Kuva: Hbl 04.01.2015