Valoisa tulevaisuus

Kuten lukijat hyvin tietävät, Dessu on kaiken uuden tekniikan suuri ystävä ja ihailija. Hän ilahtuu aina saadessaan tiedon keksinnöistä, jotka helpottavat elämää ja edesauttavat  ihmiskunnan onnellisuuden lisääntymistä.

Niinpä Dessu suorastaan riemastui lukiessaan insinööritieteen uusimmasta saavutuksesta. Se on lusikka, jonka varsi osaa vaimentaa käden vapinaa.

Jo on näppärää! 

Tiedämmehän kaikki, että käsi saattaa joskus täristä niin että soppa loiskuu lusikasta rinnuksille. Se on vaiva, joka saattaa aiheuttaa kiusallisia hetkiä sosiaalisesti vaativissa tilanteissa, kuten juhlapäivällisillä hienossa ravintolassa. Uusi keksintö vähentää myös pesulalaskuja, kun frakkipaita ei sotkeennu. Uutuus on suureksi hyödyksi myös vanhainkodeissa, sillä käden vapina on erityisen tyypillistä ikääntyneillä.

Keksinnöllä tulee olemaan myös kansantaloudellista merkitystä. Veroja voidaan alentaa. Vanhainkotien henkilökuntaa voidaan entisestään vähentää, kun hoitajaa ei enää tarvita lusikoimaan soppaa vanhuksen suuhun. Vanhus voi lusikoida sopan itse, kun lusikka vaimentaa vapinan. Sama koskee kotiavustajia. Ei tuhraannu veroeuroja turhaan näpertelyyn. Tehokkuus ja tuottavuus paranee. Kokoomuksen tavoite verojen alentamisesta toteutuu ja puolue saa lisää kannatusta. Suomella menee taas hyvin.

Suuret taiteilijat ovat aina kehityksen edelläkävijöitä. Charles Chaplin ennakoi tämän kehitystrendin jo elokuvassaan Nykyaika (Modern Times - 1936). Siinä syömistä helpottavat apuvälineet olivat vielä hieman kehitysvaiheessa, mutta visio oli oikean suuntainen.

Tekniikan ihmeitä

Minulla on tallella muutama hyllymetri vanhoja LP-levyjä. Ne ovat lähinnä 1960-luvun pop-musiikkia, sitä kultakauden Beatlesta ja muuta. Joukossa on lisäksi kohtalaisen paljon klassista musiikkia,  poliittisen laululiikkeen tuotteita sekä suomalaista iskelmämusiikkia. On minulla myös levysoitin, jolla näitä voi kuunnella, tosin aika vanha ja kulunut.

Oli aika, jolloin vieraani ihmettelivät, miksi tuollaisia säilytän, vieläpä keskeisellä paikalla olohuoneen kirjahyllyssä.

Taisi olla viisasta, että säilytin. Olen saanut vaikutelman, että LP-levyt musiikkiformaattina ovat palaamassa suureen arvoon. Onhan niissä jotain suurempaa kuin cd-levyissä. Ne ovat esineenä sympaattisempia. Äänen laatu ja kuuntelunautinto ovat sitten makuasioita.

Minulla on myös tallella melkoinen määrä VHS-elokuvakasetteja. Ne eivät ole olohuoneen kirjahyllyssä vaan kesäasuntoni ullakolla isoissa pahvilaatikoissa. Joukossa on esim. Disneyn klassikkopiirretyt, Lumikit, Aristokatit, Fantasia ja muut. Niiden katseluun minulla ei ole välinettä. Olen joskus sellaista etsinyt kierrätyskeskuksista ja vanhan tavaran kaupoista, mutta ei ole löytynyt.

VHS-formaatti ei taida olla palaamassa. Se on ymmärrettävää, sillä kyllä DVD on kätevämpi. Tosin sekin taitaa olla katoamassa. On uudempaakin tekniikkaa mahdollistamassa elokuvien katselun.

Lehdestä luen, että broadcasting-pohjainen television katselu elää viimeisiä vuosiaan. Ylen Areena-tyyppinen ohjelmien katselu on tulossa tilalle.

Ajatus tällaisesta muutoksesta tuntuu toisaalta epämiellyttävältä, toisaalta fiksulta. Onhan se askel eteenpäin, että television ohjelmia voi katsoa muutoinkin kuin määräaikaan kotisohvalla. Toisaalta laatuelokuvan katsominen älypuhelimen ruudulta tuntuu täysin mahdottomalta. Uutisia siitä voi katsoa mutta ei mitään muuta.

Tällainen kehitys on kyllä lopullinen kuolinisku kansalliselle yhtenäiskulttuurille, jossa koko Suomi katsoo samaa ohjelmaa yhtä aikaa ja keskustelle siitä seuraavana päivänä työpaikan kahvitauolla. Minä koin sen ihmeen ensimmäisen kerran jo lukioikäisenä, kun kaikki olivat katsoneet keskiviikko-iltana Peyton Placen ja keskustelivat siitä koulun pihassa välitunnilla.

Aika muuttuu hitaasti mutta tekniikka nopeasti. Kuvassa on tiedetoimittaja Pertti Jotunin tekstiä Katso-lehdestä 24. tammikuuta 1973. Siinä hän kertoo, että Amerikassa on nyt myytävänä yhdistettyjä kuva- ja äänikasetteja eli videopaketteja, joista voidaan - kunhan tarpeelliset laitteet on hommattu - katsella ja kuunnella jokainen omasta televisiostaan mitä ohjelmaa vaan silloin kun sattuu haluamaan. (Kuvan saa klikkaamalla suurennetuksi lukukelpoiseen kokoon).

Se oli silloin tekniikan suuria ihmeitä. VHS ei ollut vielä Suomessa mutta kurkistus suurenmoiseen tulevaisuuteen tarjottiin tässä 

Urbaani snobi

Lehdessä oli pitkä kirjoitus Kalle Päätalosta. Kirjailijan parikymppinen tyttärentytär on ruvennut lukemaan isoisänsä kirjoja ja kirjoittaa kokemuksistaan blogia.

Päätalo on minulle itselleni hankala aihe. Olen kirjallisuustieteestä maisterinpaperit nuorena hankkinut, joten olen kai jonkinlainen alan asiantuntija. Silti olen lukenut Päätalon isosta tuotannosta vain yhden kirjan ja senkin vain puoliväliin.

En muista, minkä niminen kirja se oli, mutta ei se maittanut. Kesken jäi. Toisaalta se ei ole merkki kirjan huonoudesta, sillä minulta jää kesken aika moni kirja. Väsymys, kiire, muu edelle menevä kirja, matka, mieliala tai muu sellainen seikka saattaa keskeyttää vetävänkin kirjan lukemisen. Joihinkin palaan paremmalla ajalla, joihinkin en palaa. Päätaloon en ole palannut.

Hankalaksi Päätalon tekee se, että Suomen kansa on ollut hänen kirjoistaan poikkeuksellisen innostunut. Väinö Linna taitaa olla edellä, mutta ei juuri muita. Ja tiedän monia fiksuksi tietämiäni henkilöitä, joiden mielestä Päätalo on suuri mestari.

 Kai siis minunkin pitäisi.

Tiedän, että meikäläisiä epäillään urbaaneiksi snobeiksi, poispilatuiksi arroganteiksi, elitisteiksi, jotka halveksivat maalaisproosaa. Ns. kirjallisuuden asiantuntijat, kriitikot, eivät isommin innostuneet Päätalon tuotannosta, muutamin poikkeuksin. Kirjallisuuden historiat ohittavat hänen tuotantonsa vähäisin maininnoin. Ei Päätalo taiteiden hierarkiassa kovin korkealla ole. Mutta painosluvut ovat huippuluokkaa. Kansa tykkää. Tyttärentytärkin on kiinnostunut ja haluaa ymmärtää, miksi isoisä on tällaisessa asemassa.

Minä olen välillä miettinyt, pitäisikö tehdä uusi yritys. Onko minuunkin tarttunut elitismi, arroganssi, snobismi, kun olen ikäni ollut tekemisissä kirjallisuuden ammattilaisten kanssa. Kannattaisi varmasti yrittää. Olenhan taustaltani kuitenkin maalaispoika, pääsin lapsena näkemään hyvinkin läheltä köyhyyttä ja kurjuutta, juuri samanlaista julmaa metsästä tukkitöillä niukan elantonsa hankkivaa monilapsista metsätorpan elämää, josta Päätalokin kirjoittaa.

Muita "korkeakulttuurin" vähälle arvostukselle jättämiä kirjailijoita ovat mm. Arto Paasilinna ja Laila Hietamies (myöh. Hirvisaari). Minä olen lukenut Paasilinnalta yhden kirjan (Jäniksen vuosi) ja jotain toista aloittanut, mutta kesken sekin jäi. Hietamieheltä en ole lukenut mitään. Sen sijaan olen ostanut aika monta Hietamiehen kirjaa, sillä äitini halusi niitä joululahjaksi. Kävin aina pyytämässä kirjailijalta omistuskirjoituksenkin äidilleni. Mutta omalle lukulistalleni yksikään niistä ei päässyt.

Näiden todisteiden valossa minun on kai pakko myöntää, että lukutottumukseni noudattaa aika johdonmukaisesti ns. kirjallisen eliitin arvostuksia. Olen siis osa poispilattua urbaania elitistisnobismia. Vaikea on puolustautua.

Vähän helpompi on puolustautua, kun puheena on uudempi action. Luin aikanaan muutaman Ilkka Remeksen kirjan ja olen myös nähnyt pari Renny Harlinin elokuvaa. Kokemukseni perusteella tiedän varmasti, että näihin en enää ikinä koske. Moista yksioikoista ja taidotonta reuhaamista en halua enää koskaan kokea, olivatpa kuinka suosittuja tahansa. Kansansuosio ei ole tae laadusta.

Mutta se Päätalo täytyy pistää vakavaan harkintaan.

  

(Kuvassa Kalle Päätalon muistomerkki Tampereella, Arja Renell 2014)