Suloinen marraskuu

Kansanradioon soitti joku ärtyneen oloinen henkilö ja ilmoitti, että suurin osa Etelä-Suomen ihmisistä ei pidä ollenkaan siitä, että maa peittyy lumeen.

Tämä tapahtui muutama päivä sitten, juuri sinä päivänä, kun Helsingissäkin maa peittyi lumeen.

Ärtynyt puhelu jatkui: "Että tämä vaan tiedoksi meteorologeille."

En ole varma, missä määrin meteorologit voivat vaikuttaa tähän asiaan, mutta sen tiedän, että olen yksi niistä soittajan tarkoittamista Etelä-Suomen asukkaista, jotka eivät pidä siitä, että maassa on lunta.

Pientä tarkennusta. Se on aivan mukavaa, että lunta on maassa ja pakkasta riittää. Mutta niin ei Helsingissä käy kuin poikkeustalvina. Yleensä käy niin, että kun lunta sataa, niin heti seuraavana päivänä on suojaa ja sen jälkeen pikku pakkasta loputtomiin. Maassa ei ole lunta vaan jäätä. On liukasta, loputtomiin. Siitä tämä Etelä-Suomen eli Helsingin asukas ei pidä. On vaikea kävellä, on vaara kaatua.

Nyt kävi niin, että lunta satoi ja sitten se suli. Tänään ei enää ole lunta. Ei ole liukasta. On helppo kävellä.

Marraskuu on ihana kävelykuukausi. Minä olen kävellyt melkein joka ilta johonkin suuntaan. Yleensä menen Stadionin laitaa Auroran sairaalan suuntaan ja siitä Keskuspuiston polkuja pitkin pohjoiseen päin. Tänään kävelin Taivallahden rantoja pitkin. Katselin Hietalahden autiota hiekkarantaa ja päässä soi "Katson autiota hiekkarantaa". Kiertelin viereisellä Hietaniemen hautausmaalla.

Paras marraskuun ulkoiluilma on hämärä sateen ja sumun rajamailla oleva. Tuuli saa olla aika reipas, sadesumu kastelee kasvot, lämpötila on pikkuisen plussan puolella. Tänään oli juuri sellainen. Sellainen sää korreloi täysin mielialan kanssa. Tuli hyvä olo.

Ilmeisesti samansuuntaisia kokemuksia on suomalaisilla yleisemminkin. Luin tutkimuksesta, jonka mukaan marraskuussa tapahtuu vähiten itsemurhia. Muumilaakson marraskuussakaan ei ollut erityisempiä valittamisen aiheita. Toista on sitten keväällä, huhti - toukokuussa. Silloin tehdään enimmät itsemurhat. Kevään harmit tiesi jo runoilija Thomas Stearns Eliot, joka kirjoitti: "Huhtikuu on kuukausista julmin  se työntää  / sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa / muiston ja pyyteen, kiihoittaa / uneliaita juuria kevätsateella". (Autio maa 1922).

Kukapa nyt huhtikuuta kaipaisi.

Ikkunasta on hauska katsella öistä autiota Töölöntoria. Katu kiiltää märkänä lamppujen loisteessa mustassa yössä. Ihmisiä ei juurikaan ole enää  liikkeellä. Takseja seisoo pysäkillä. Nakkikioski on vielä auki. Marraskuun suloinen yö.

Logiikkaa etsimässä

Televisiosta tuli vain jotakin kilpa-ajoa. Pitkästytti. Päätin lähteä ajelulle, kun en muutakaan keksinyt.

Kolmosen ratikkalinjat (3B ja 3T) ovat olleet yksi Helsingin halvoista herkuista. Ne kiertävät kahdeksikonmuotoista reittiä läpi koko kaupungin. Kahdeksikon leikkauspiste on Rautatieaseman edessä oleva pysäkki. Siitä kahdeksikon pohjoinen lenkki lähtee Hakaniemeen, Kallioon, Alppilaan ja Töölöön. Eteläinen lenkki kiertää Bulevardin, Punavuoren, Kaivopuiston, Kauppatorin ja Aleksanterinkadun kautta. Ja nämä molemmat lenkit voi tietysti kiertää myös päinvastaiseen suuntaan, myötäpäivään ja vastapäivään.

Helsinkiä huonosti tuntevalle systeemi on ollut aina vaikea hahmottaa. Jos vieras seisoo Rautatieaseman edessä ja on lähdössä vaikkapa Eteläsatamaan Ruotsin-laivalle, valinta on voinut olla vaikea, kun kolmosia menee neljään eri suuntaan. On voinut käydä niin, että Eteläsatamaan on tullut vahingossa kierretyksi Kallion ja Töölön kautta. Kyllä niinkin perille on päässyt, mutta kestää sellainen kierros hetken.

Helsingin oma väki kyllä oppi systeemin, että 3B meni keskustasta pohjoislenkille Kallion (Berghäll)  suuntaan ja etelälenkille Kaivopuiston (Brunnsparken) suuntaan ja 3T päinvastaiseen suuntaan, Töölöön ja Tehtaanpuistoon. Ei se kuitenkaan ihan helppoa ollut. Siksi Liikennelaitos on vuosien varrella kokeillut kaikenlaisia selvennyksiä.

Uusinta selvennyssysteemiä en ole vielä oppinut. Olen kesät pois Helsingistä, ja muutos on ilmeisesti tehty kesällä. Nyt päätin käydä katsomassa, miten se nykyisin menee.

Ajoin läpi koko kahdeksikon. Reitti on entisensä, mutta kesken matkan raitiovaunun kuski vaihtaa vaunun numeron. Pohjoislenkillä Eläintarhan urheilukentän kohdalla vaunun numero vaihtui kolmosesta kakkoseen ja etelälenkillä Eiran sairaalan kohdalla takaisin kakkosesta kolmoseen.

Ihan heti en oivaltanut uudistuksen logiikkaa. Selkeytyykö systeemi? Mutta minä en olekaan mikään looginen tyyppi, ehkä vika on siinä.

Hieno reitti se on silti. Matkan varrella ovat melkein kaikki Helsingin perusnähtävyyden ja suuri määrä muita huomionarvoisia erikoisuuksia. Olen vuosien varrella vienyt monta vierastani tälle kierrokselle ja aion viedä vastakin, uudistuksesta huolimatta.

Jotenkin kuitenkin tuntuu, että pala aitoa kaupunkihistoriaa on taas hukattu. On se niin syvällä tietoisuudessa, että tämä kierros ajetaan nimenomaan kolmosella. Se nimi on vähän niin kuin brändi, käyttääkseni myöhempien aikojen amerikkalaiskaupallista bisnestermiä.

Jopa stadilaisrunous on ottanut käyttöön raitiolinjan 3T edustamaan kaupungin keskeisiä elementtejä, kuten näkyy liitteenä olevasta Ilpo Tiihosen runosta Stadissa sataa (Hyppyjä Helsinkiin 1989)

Valitusta pikkuasioista

Posti on kriisissä, kun ihmiset eivät enää kirjoita kirjeitä eivätkä näin ollen osta postimerkkejäkään. Kun postiluukku kolahtaa, odotettavissa on lasku, ei kirje. Jouluna saattaa tulla muutama kortti.

Posti suunnittelee uusiksi jakelujärjestelmäänsä. Siinä onkin kummallinen kiire, kun jokaisen lähetetyn kirjeen / kortin / laskun luvataan tulevan perille kiitovauhtia, suunnilleen yhdessä vuorokaudessa. Mielestäni hitaampikin riittäisi. Minulle riittäisi, jos ne laskut tulisivat jakeluun kerran tai pari viikossa.

Kaikki mahdolliset laskut olen siirtänyt automaattiseen e-maksupalveluun, mutta silti niitä riittää tippumaan postiluukustakin. Taas minulla on näpyteltävänä yksi Solo-pankkiin, ja se antoi aiheen tälle kirjoitukselle.

Miten maailmassa yksinkertaisesta laskun maksamisesta onnistutaan tekemään niin vaivalloista? Siinä menee aikaa vaikka kuinka paljon. Äskettäin pankit vaihtoivat tilien numeroita, ja IBAN-koodit ovat entistäkin pidempiä. Useimmiten niissä näyttää olevan pitkä rivi nollia. Oliko sellainen uudistus loppuun asti ajateltu? Onko siinä nyt laitaa, että joudun lukulaseilla tihrustamaan pienellä kirjoitetusta lapusta, kuinka monta peräkkäistä nollaa näpyttelen?

Nyt näppäiltävässä laskussani on 16-numeroinen viitekoodi. Siinäkin on pitkä rivi nollia. On yhtä helvettiä näppäillä sellainen, kun pelkää, että jos teen pienenkin virheen, maksu lähtee ehkä johonkin aivan väärään suuntaan. Jos oikein huonosti käy, minä olen sen näppäilyvirheen vuoksi kohta jollakin protestilistalla ja menetän luottotietoni.

Ja pankki kehtaa vielä mainostaa Solo-palveluaan, että "laskun maksaminen sujuu kätevästi tietokoneella tai mobiililaitteella". En käyttäisi sanaa "kätevä". Minusta tuo on jonkinlaista tyypillistä insinööriajattelua.

Ymmärrän sen, että viitenumero on tarpeellinen siksi, että sen avulla laskut ja suoritetut maksut voidaan yksilöidä ja erottaa toisistaan. Mutta tarvitaanko siihen todellakin noin pitkä rivi numeroita? Kysyin asiaa ohimennen Vuoronvarausviraston tupakkahuoneessa istuneelta laskentaosaston päälliköltä. Hän räpläsi pitkän hetken laskintaan ja kertoi, että 16-numeroisella viitenumerolla voitaisiin erottaa jokaiselle suomalaiselle yli sata miljoonaa laskua.

Ei niitä niin paljon tule, ei edes siinä tapauksessa, että pääministeri Stubb puolueineen yksityistäisi koko maan kaikki hyvinvointipalvelut.