maanantai 17. marraskuuta 2014

Karvat




Tähtitieteen professori Esko Valtaoja menetti partansa suorassa TV-lähetyksessä. En itse nähnyt kyseistä ohjelmaa, mutta järkytyin silti. Pelkään, että professori menettää nyt karismansa.

Valtaojan parta oli hieno, sellaista ei monella ole. Suomesta muistuu mieleen vain F. E. Sillanpää ja joulupukki, maailmalta Z Z Top, Fidel Castro, seitsemän kääpiötä sekä joukko erilaisia ortodokseja ja terroristeja sekä entisaikojen kirjailijoita, taiteilijoita ja filosofeja ja jumalolentoja. Pitkä parta on miehen kunnia.


 Minullakin on parta, tosin ei pitkä. Alle sentin sänki riittää. Aloin kasvattaa partaa jo lukioikäisenä, samoin kuin Valtaoja. Ylioppilaskuvassani on viiksenhaiventa ja tupsu leuankärjessä. Isäni suuttui, kun en suostunut ajamaan sitä pois, enkä edes käymään parturissa lyhentämässä tukkaa pois korvien päältä. Häntä hävetti lähettää sellainen kuva sukulaisille.

Lyhyt tukka ja karvaton naama oli sodan käyneen sukupolven mieskuvan normi. Muu antoi jotenkin retkumaisen vaikutelman, epäisänmaallisenkin. Hippihommaa. Vähän samanlainen asenne on minun sukupolvellani nykynuorten tatuointeihin ja lävistyksiin.

Olen tullut käsitykseen, että Valtaojan karvatonta naamavärkkiä on kehuttu, vaimo ainakin. Kun minä kerran vuosia sitten harkintakyvyn heikkona hetkenä innostuin ajamaan partani pois, sitä ei kehunut kukaan, eivät naiset vallankaan. Sihteerini neiti B. kiukustui kovasti. Hän sanoi, että olen kohtalaisen komea mies, mutta vain nenästä ylöspäin. Murskakritiikin vuoksi kasvatinkin parran äkkiä entiselleen. Sihteeri yllytti minua kasvattamaan pitkän parran, sellaisen jonka voisi punoa rusetille. Hänen mielestään minussa olisi vartalon muilta osin valmiit ulkonäköainekset prätkäjengin jäseneksi, kunhan vielä hankkisin Harrikan ja jengiliivin.



Minun partani kasvoi entiselleen viikossa, Valtaojalla siihen menee vuosi ellei kaksikin. Minä joudun olemaan ahkerampi, sillä partani vaatii huoltoa viikon välein, kahdessa viikossa se menisi jo takkuiseksi. Jostain syystä kasvuvauhti ei ole joka kohdassa sama. Kaulassa kasvu on nopeinta, alahuulen alla hitainta. Peruslaiskana ihmisenä minä en onnistuisi ylläpitämään sellaista järjestystä, että joka aamu pitäisi ryhtyä silottelemaan leukaa. Se olisi vaativa toimenpide, varsinkin kun kaulalla on luomia, joiden kiertäminen partahöylällä olisi tarkkuutta vaativaa sorminäppäryyttä.

Valtaojan partakarvat käytetään perhokalastuksen syötteihin. Se on aivan sympaattinen idea, samoin kuin nenäpäivä koko idean alkulähteenä. Mutta nähtäväksi jää, miten käy hänen uskottavuudelleen. Avaruustähtitiede on niin vaikeasti ymmärrettävä ala tavallisille tallaajille, että sen selittämiseen tarvitaan Valtaojan kaltainen persoonallisuus. Hän on onnistunut vakuuttamaan meidät niin, että hän kyllä tietää, millaiset olot vallitsevat avaruudessa, aina avaruuden takimmaista peränurkkaa myöten.


perjantai 14. marraskuuta 2014

Eivät miehet syö pullaa



Tuttu nuoripari oli muuttamassa yksiöstä kaksioon. Menin apumieheksi kantamaan tavaroita muuttokuormaan.

Ei minusta paljon apua ollut. Kannoin muutaman mustan jätesäkin, joissa oli pehmeää tavaraa. Huomasin heti, että minun on syytä olla tarkkana, etten ole tiellä, kun riuskat nuoret miehet kantoivat painavan näköisiä huonekaluja kolmannesta kerroksesta portaita pitkin alas. Minä livahtelin säkkieni kanssa siinä seassa hissillä.

Ohimennen kehaisin nuorta rouvaa - sukulaistani - että kyllä hän on löytänyt riuskaan tuntuisen miehen. Muuttotouhu näytti todella tehokkaalta ja vauhdikkaalta. Siihen nuori rouva ensin vähän myöntelikin mutta totesi sitten:

- Kyllä se kuitenkin samanlainen peruslaiska on, niin kuin miehet aina.

Jaaha, niinkö? Siihen en harmikseni keksinyt mitään terävää kommenttia. Mitäpä siihen voisi keksiä?

Termoskannusta minulle tarjottiin kahvia ja paperipussista munkkipossuja. Kahvi kelpasi, possu ei. Syy tuli ymmärretyksi ilman sanojakin, kun vähän käytin merkkikieltä.

- Olisihan minulla tavallista pullaakin pakkasessa, hän pahoitteli. Mutta eiväthän miehet syö pullaa.

Niin. Emmehän me. Mitäpä siihen sanoisi? Ei yksittäisen faktatiedon saa antaa pilata hyvää teoriaa




keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Huimaava menestys




Tapahtui kympin raitiovaunussa muutama päivä sitten sitten.

Nousin kyytiin päätepysäkillä Tarkk´ampujankadulla Ullanlinnassa. Tarkoitus oli nousta pois Töölön kisahallin pysäkillä. Satoi kaatamalla, poutasäällä olisin moisen matkan kävellyt. Mutta matkalla sattui niin mielenkiintoinen asia, etten malttanut nousta pois Töölössä vaan jatkoin matkaa aina toiselle päätepysäkille asti Pikku-Huopalahteen.

Kirurgisen sairaalan pysäkillä kyytiin nousi kaksi naista, ehkä neli-viisikymppisiä. He istuivat edessäni olevalla penkille. Toinen otti heti tablukan esille ja alkoi selata. Minä kun olen luonteeltani tällainen salaa olkapään yli kurkistelija, en voinut vastustaa kiusausta katsella, mitä kuvaruudulle ilmestyi.

Tunnistin, että blogeja siinä selattiin ja luettiin, ensin luki yksi, sitten toinen, ja sitten sanottiin keskusteltiin ennen kuin siirryttiin seuraavaan.  Oli ruuhka-aika, vaunu eteni hitaasti. Sokoksen pysäkin paikkeilla näytölle ilmestyi yllättävän tutun näköinen sivu. Hemmetti, sehän on minun blogini! Se jossa on lasten piirtämiä kuvia presidenteistä.

Ei voi olla totta. Hetken ajattelin, että pitäisikö minun ilmoittautua tekijäksi. Koputtaisin vain olkapäähän ja sanoisin, että minä olen tuon kirjoittanut. Maltoin kuitenkin mieleni.

Ensin luki toinen, sitten toinen. Sitten he kuiskivat jotakin ja vilkuilivat Eduskuntatalon edessä seisovia ja istuvia patsaita. Toista nauratti. Harmitti etten kuullut. Pilkkasivat varmaan minua. Hesperianpuiston paikkeilla siirryttiin edelliseen kirjoitukseeni, siihen jonka kuvana on piirroskuva miehestä nelilehtinen apila suussaan. Se luettiin nopeammin eikä se naurattanut. Kisahallin pysäkki oli kuitenkin jo ohi. Katselin, luetaanko minun aikaansaannoksiani enemmänkin, mutta ei. Siirryttiin vieraan näköisiin sivuihin.

Tilkan pysäkillä naiset jäivät pois. Minä jatkoin päätepysäkille ja palasin samalla vaunulla Töölöön.

-    -   - 

Blogini on hiljattain saavuttanut merkittävän rajan, kuten vieressä olevasta lukijalaskurista näkyy. Sata tuhatta on paljon. Olen otettu.

Vauhti oli pitkään sellainen, että lukijoita oli 100 - 150 niinä päivinä kun uusi kirjoitus ilmestyi, muulloin suunnilleen 50 - 60.  Kesän pitkän tauon aikana kävijämäärä laski pariinkymmenen päivässä.

Suosituin yksittäinen sivu on ollut pornografista ainesta tarjoava sivu, tämä .  (VAROITUS! Ei suositella lukijoille, joiden tuomitsemisvietti on ylikehittynyt.)

Mutta tänä syksynä on tapahtunut kummallinen asia, jota en ymmärrä. Päivittäinen lukijamäärä on moninkertaistunut. Päivässä on ollut jopa 400 lukijaa.  Lisääntymisen kohteena ei kuitenkaan ole ollut uusin kirjoitukseni vaan vanha, tämän vuoden toukokuun lopussa ilmestynyt kirjoitus, tämä .

En ymmärrä, mikä siinä kirjoituksessa vetää lukijoita. Siinä ei ole pornografiaa, ei mitään erityistä. Silti se saa mittarin mukaa jopa satoja lukijoita päivässä. Jossakin täytyy olla linkki siihen, sellainen linkki, joka houkuttelee ihmisiä klikkaamaan ja vilkaisemaan, mitä sieltä löytyy. - Jostain syystä käynnissä oleva laskuri Statcounter ei huomaa tätä vierailijajoukkoa ollenkaan. Osaisiko joku lukijoista valaista, mistä tässä on kysymys?