Armi ja Kili

Kuten hyvin tiedetään, nykyhetki on se huono ajanjakso, joka sijaitsee vanhojen hyvien aikojen ja valoisan tulevaisuuden välissä. Nykyhetkessä mikään ei suju, paitsi keihäänheitto.

Kannattaa siis palata menneisyyteen, muistoihin, nostalgiaan. Tänään Suomi palaa. Armi on täällä taas.

Minun sukupolveni tietää, kuka on Armi. Sukunimeä ei tarvitse mainita. Armi oli minun lapsuuteni superjulkkis. Meillä kotona oli hänen kuvansa käymälän seinällä. Äiti oli sen siihen ripustanut. Kuvassa Armi seisoi totisena uimapuvussa, sellaisessa yksiosaisessa, joita ei enää näe missään. Minulle on jäänyt pysyvään muistiin tämä kuva. Olin silloin noin viisivuotias. Ensimmäisiä lapsuudenmuistoja.

Äitiä ja isoäitiä Armi kiinnosti. Meille ostettiin kirja nimeltä Kaunotar katoaa kaukoitään. Sen on kirjoittanut T. Kalervo Keranto, joka mainitaan Armin manageriksi. Kustantaja on Kustannusosakeyhtiö Kivi (1953). Tämä kirja on nykyisin minun kirjahyllyssäni, en kuitenkaan ole sitä lukenut mutta kuvat olen katsellut. Niitä on paljon.

Kirjassa on hyvin isänmaallinen asenne Armiin ja hänen menestykseensä missi- ja avioliittorintamalla. Kirjan alkusivun motto on suoraan Vänrikki Stoolista: "Jotakin ehkä tietäisin, / olinhan siellä minäkin."

Armin menestys oli suomalaiselle itsetunnolle iso juttu, samaa luokkaa kuin olympialaiset. Se antoi uskoa siihen, että suomalaiset eivät olekaan mikään metsäläisrotu, koska täältä löytyy maailman kaunein nainen. Ja suomalainen nainen kelpaa vaimoksi ulkomaalaiselle menestyneelle miehelle.

Nuorempi sukupolvi ei ehkä tunne tapausta. Tämä "Kili" oli filippiiniläinen liikemies, joka iski Armin vaimokseen. Tarkkaan ottaen nimi oli Virgilio, lyhennettynä Gil. Suomalaisilla on tunnetusti vaikeuksia näiden klusiilien soinnillisuuden ja soinnittomuuden ääntämisessä, siksi Kili. Oli siinä varmaan vähän kateellista ivaakin.

Minulle on kerrottu, että olen nähnyt Armin ja Kilin. Itse en sitä muista. Heitä kuljetettiin ympäri maata junalla ja pysähdyttiin joka asemalla, jotta rahvas pääsi katsomaan. Jyväskylän asemallakin on pysähdytty, siellä minä olen ollut äidin kanssa töllistelemässä tätä ihmettä.

Ensimmäinen muistiini jäänyt töllisteltävä ihmejuttu oli vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun kaupunkiin tuotiin rekka-autolla valas. Sitä pääsi katsomaan, mutta sinne oli pääsymaksu. Se ei ollut kaunis, ja hajukin oli kamala. Parempi olisi muistaa Armi, mutta kun en muista.

Minulla on kesäasuntoni aitan ullakolla suuret kasat vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä. Selailen niitä aina joutessani ja skannaan talteen aarteita. Äskettäin löysin Seura-lehden numeroita vuodelta 1953. Ne olivat hyvin huonokuntoisia, pölyisiä, repaleisia, hiirien nakertamia, ehkä homeisiakin. Kiinnostavinta niissä oli jatkokertomus Armista nimellä "Löysin onneni Manilasta". Skannasin sen talteen, yhteensä 24 sivua. Liitteenä kuva yhdestä sivusta.

Armi on täyttänyt 80, ja tänään lauantaina hän on lehtitietojen mukaan menossa nykyisen miehensä ja lapsiensa kanssa katsomaan lapsuutensa maisemia Muhoksella. Siellä hänelle järjestetään kansalaisjuhla. Tässä on aistittavissa jonkinlaista suomalaista historian  havinaa, josta minäkin sain kokea lapsena pienen häivähdyksen. Tämä ei ollut sellaista pintaviihdettä kuin voisi päätellä nykyajan missijulkisuudesta. Siinä oli aikamoinen ensiaskel suomalaisen kansansielun kääntymistä kohti uutta aikaa.

Tuli vaan mieleen

Tuli vaan mieleen mainostaa, että tekee hyvää pysytellä irti tietokoneista ja televisiosta aina välillä. Minä pysyin pari kuukautta kesällä. Se oli vähän kuin tipaton tammikuu juopolle tai paasto laihduttajalle.

Keväällä kirjoitin, mitä dvd-elokuvia valitsin mukaan sadeiltojen viihteeksi, kun ei voi olla ulkona. Yhtään niistä elokuvista en katsonut. Levyt palasivat matkalaukussa takaisin tehtyään hukkareissun kauas pohjoiselle Pirkanmaalle.

Ihan pimennossa en elänyt. Iteljooni kantoi postilaatikkoon Hesarin ja Hbl:n. Lehtien lukeminen saa maalla aika toisenlaisen roolin kuin kaupungissa, jossa lehti on tipahtanut postilaatikosta joskus aamuyöllä. Maalla se tuli klo 13 - 14 välillä. Ei siinä vaiheessa päivää ole samanlaista intoa lehdenlukuun kuin aamuteellä.

Ihan kokonaan en silti ollut irti teknisistä vempeleistä. Lumia oli käytössä, mutta vain puhelimen ja sähköpostin osalta. Myös säätiedotukset olivat kiinnostavia.

Mutta mikään ei ole poikkeuksetonta. Kävi vieras, joka halusi katsoa jalkapalloa. Brasiliassa pidettiin kilpailut, ja vieras ei millään suostunut istumaan iltaa muualla kuin television edessä. Minä kohteliaana isäntänä istuin siinä myös.

Kouluaikana lajista käytettiin nimitystä potkupallo, mutta koska pyrin johdonmukaisesti poliittisesti korrektiin kielenkäyttöön, olkoon siis jalkapallo. Minä en ole erityisen innostunut lajista ja jätin kisat väliin. Se yksi ottelu, jonka jouduin kohteliaisuuttani katsomaan, ei antanut aihetta innostuksen kasvamiseen. Lauma ukkoja juoksenteli edestakaisin pallon perässä, eikä mitään tapahtunut. Väliaika tuli ja peli oli nollilla. Toivoin jo, että vieraskin olisi pitkästynyt, mutta mitä vielä. Hän halusi katsoa toisenkin jakson. Senkin loputtua oltiin nollilla, ja peliä jatkettiin. Eikä mitään tapahtunut. Vasta kun ruvettiin potkimaan palloa maaliin yksi mies kerrallaan, alkoi syntyä tulosta. Jompikumpi joukkue taisi voittaa.

Peliä seuratessani tuli vaan mieleen, miten peliin saataisiin lisää draamaa. Aristotelisen draamateorian keinoja tarvittaisiin, lähinnä tragedian osalta, koska jompikumpi joukkue kokee lopussa tuhon kaltaisen tunnetilan ja saa yleisöltä sääliä.  Aristoteles puhuu tragedian rakentelussa "sommittelusta", peripetiasta ja tunnistamisesta, joihin tragedian lumousvoima perustuu.

Mikä jalkapallossa voisi edistää tätä? Mielestäni se, että kentällä olisi enemmän kuin yksi pallo. Vaikkapa kolme. Pelaaja joutuisi tunnistamaan, minkä pallon perässä hänestä olisi milläkin hetkellä eniten hyötyä tai minkä pallon huomiotta jättäminen aiheuttaisi vähiten vahinkoa. Siinä tulisi näitä Aristotelen kaipaamia draamallisia äkkikäännöksiä.

No, voi olla että puhun asiasta jota en riittävästi tunne. Tuli vaan mieleen.

Asentojen vertailua

Taas tuli huonoja uutisia. Paniikki tunkee niskaan.

Lehdessä kerrottiin, että istuminen on hengenvaarallista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos oli asiaa tutkinut ja saanut selville, että 5,9 % ennenaikaisen kuoleman riskeistä johtuu liiallisesta istumisesta. Iskee diabetesta ja metabolista oireyhtymää ja ties mitä kremppaa.

Suuret firmat kuuluvat jo poistavan tuoleja konttoreissaan, jotta väki työskentelisi seisaallaan. Kokouksia pidetään kävellen.

Minä kun en juuri muuta teekään kuin istun. Ei siis tainnut paljon auttaa, että onnistuin lopettamaan tupakoinnin. Pitäisi lopettaa istuminenkin.

Työssä minulla oli huoneessani isokokoinen johtajantuoli. Kerran vuosia sitten sihteerini neiti B toi minulle "terveellisen" satulatuolin ja vei johtajantuolin pois. Minä siitä riemastuin ja löin nyrkkiä satulaan, että tähän en suostu. Kokeilin kyllä ensin. Siinä satulalla tunsi menettävänsä kaiken arvovaltansa. Neuvottelussa piti koko ajan  varoa putoamista, kun tunsi tarvetta pitää kaksin käsin pöydän laidasta kiinni. Tuntui kuin olisin villinlännen elokuvan hevosen selässä istuva rosvo, joka putoaa heti kun John Wayne saapuu.

Sain johtajantuolini takaisin ja pistin satulan neiti B:n työpöydän eteen. Hänkään ei kuitenkaan ottanut sitä käyttöön. Hän selitti, että hame oli liian lyhyt. Minusta se oli selvä tekosyy, ketä se hame muka olisi häirinnyt. Niinpä satulatuoli siirrettiin vahtimestarin koppiin, ja siellä se taitaa olla vieläkin.

Kesäasunnolla minulla on kunnon aurinkotuoli (kuva). Istun siinä lukemassa kukkakedon keskellä tuntikausia joka päivä. Sen selkänojan kaltevuus on säädettävissä.

Käytän yleisimmin melkein makuuasentoa. Makaaminen ei ole epäterveellistä eikä kuolemanvaaraa lisäävää. Ainakaan lehden uutisessa siitä ei mainittu mitään.

Jäin miettimään, missä kohdassa on istumisen ja makaamisen raja. Onkohan joku selkänojan kulman asteluku, jossa epäterveellinen istuminen muuttuu terveelliseksi makaamiseksi? Ehkä minun lukemisasentoni sijoittuikin sille terveelliselle puolelle.

Yhdessä asiassa olen kyllä toteuttanut iät ajat terveellistä seisomista. Vanhan ohjeen mukaan runoja pitää lukea seisaallaan. Sitten kun jalat väsyvät, on aika lopettaa.

Olen todennut systeemin hyväksi. Romaaneihin ja muuhun laajaan kirjallisuuteen sitä ei pidä soveltaa, mutta lyriikassa se on hyvä. Keskittymiskyky paranee, lukuvauhti pysyy maltillisena eikä tule tarvetta hosua kirjaa loppuun kertarykäisyllä. Haittapuolena on se, että runojen lukeminen jää kokonaan syrjään selkävaivojen aikaan, kuten minulla viime aikoina..