Kynä käteen

Lehtitietojen mukaan aikovat lopettaa käsialakirjoituksen peruskoulussa. Riittää kun lapsi osaa tekstata. Eikä varmaan tekstauskaan kohta ole tarpeellinen taito. Koneella kirjoitetaan, ei kädellä. Sellainen on visio.

Onkohan tuo nyt oikein viisasta?

Minun kansakouluaikoinani sen nimi oli kaunokirjoitus. Siitä on jossain vaiheessa poistettu tuo "kauno", ihan niin kuin kaunoluistelustakin. Kaunokirjallisuus-nimitystä olen vielä huomannut jossain käytettävän. Kaunotiede on nykyisin estetiikka. Kaunopuheisia ei liene yhtään jäljellä Kaarlo Marjasen poistuttua keskuudestamme. Neito kaunoinen saa vielä joskus juhlapäivinä laulun osakseen.

Luulen, että kaunokirjoituksen puolustaminen ei ole minulle tärkeää pelkästään siitä syystä, että olin itse hyvä siinä. Sain aina kymppejä todistukseen. Monta vuotta sitä opetusta kesti. Kansakoulussa neljä vuotta yksi tunti viikossa. Oppikoulussa vielä muutama vuosi lisää kuvaamataidon opettajan johdolla. Melkoinen määrä kaunokirjoitusvihkoja tuli täytetyksi. Oli mustekynä, mustepullo, imupaperi, terän pyyhe ja vihko.

Aikuisena olen myöhemmin käynyt pari kalligrafiakurssia. Minä olen se, joka on työpaikoilla aina saanut tehtäväkseen onnittelukorttien kirjoittamisen. Mielelläni olen sen tehnyt.

Mielestäni ihmisen pitää kasvaa käden taitoon. Se on keskeinen osa persoonallisuuden kehitystä. Kymmensormijärjestelmän osaaminen ei riitä. Käsiala on keskeinen osa persoonallisuutta. Piirtäminen, maalaaminen, käsityöt, soittaminen, askartelut - kaikki tällaiset mahdollisimman monipuolisesti kuuluvat ihmisen kasvuun, ja niitä pitää olla koulussa. Pelkkä pään kouluttaminen on epäinhimillistä ja tuhoisaa. Koneella kirjoittamiselle kaikki kunnia, mutta kyllä mielestäni myös kynän pitää pysyä kädessä.

Minulle on pysyvästi jäänyt muistiin, millainen hienostunut käsiala oli kirjeenvaihtotoverillani, joka oli noin 16-vuotias tyttö Ranskasta. Se oli erilaista kuin Suomessa opetettu. Täällä kirjoituksen piti olla vinossa oikealle, ranskalainen tyttö kirjoitti täysin pystyä. Se oli pienempää, siinä oli hienostuneita koukeroita ja hipaisumaista keveyttä. Kirje oli kuin taideteos, siinä oli sanatonta erotiikkaa. Samaan suuntaan yritin omia kirjeitänikin kehittää, pitihän yrittää tehdä vaikutus ranskalaiseen neitiin. Olen harmitellut, ettei minulle jäänyt yhtään kirjettä talteen.

Jään miettimään, miten nykynuorten romanttiset kirjeet onnistuvat koneteksteinä. Onko niissä ollenkaan jäljellä romantiikkaa. Teinitytöt saavat toki koneellakin kirjoitetuksi kirjeisiinsä pitkiä huutomerkkijonoja, mutta kuinka käy i:n pisteen korvaaminen sydämenkuvalla?

Kuvissa on arkistoistani löytynyttä aiheeseen liittyvää. Ylempi on minun omaani, alempi 1930-luvulla koulua käyneen sukulaispojan.

Neljä irrallista kertomusta

Neljä irrallista kertomusta

1. Iäkäs sukulaismummo

Mummo soitti ja kysyi, voisinko tulla käymään ja tuoda tullessani vessapaperia ja roskapusseja. Ne ovat loppuneet. Ne eivät kaupungin palvelutalossa kuulu palveluun eikä hän itse pääse huonoilla jaloillaan kauppaan.

Lupasin tuoda. Sitten mummo muisti vielä yhden. - Toisitko karamellipussin? Mielellään sellaisen jossa on sitä kiss-kissiä.

2. Ylen A-studio

Lähihoitaja kertoi vanhuksista, joita pidettiin tilanpuutteen vuoksi palvelutalon kellarissa. - Näillä ei ole sukulaisia, sanottiin syyksi kun tarkastaja tuli. Toinen vanhus oli unohdettu ruokkia, kolmas oli istunut pyörätuolissaan kakkavaipoissa vuorokauden ympäri. Ammattijärjestön puheenjohtaja vahvisti, että tällaista se on, kun säästetään. Epäpäteviä hoitajia saadaan halvemmalla, ja heitäkin on liian vähän.

3.  Selkärankaseminaari

Elinkeinoministeri kutsui koolle "selkärankaseminaarin". Siellä Suuri Päällikkö kertoi, että "julkisen sektorin osuus on kasvanut kestämättömäksi".  Toinen päällikkö kertoi: "Suomen historiassa nähdään ensimmäistä kertaa sukupolvi, joka on heikommassa asemassa kuin edeltävät sukupolvet." "Meidän pitää myöntää, että julkista sektoria ei voi pelastaa."

 Yksityisestä sektorista hän jostain syystä ei maininnut mitään.

4. Helsingin Sanomat

Lehti on hankkinut kaksi miljoonaa sivua tietoa asiasta, josta ei aikaisemmin ole ollut mitään tietoa. Sellaistakin vielä on, vaikka on niin kehittyneet vakoilukeinot. Salassapitokeinot ovat siis olleet vielä kehittyneemmät. Veikkaan, että lehti ja toimittaja ovat näin sopimattomasta teosta vielä syytteessä. Jotain hienotunteisuutta sentään voi Lehdeltäkin vaatia!

Lehdellä on nyt kuitenkin tietoa veroparatiiseista. Sieltä löytyi aika liuta suomalaisiakin. Läheltä liippaa, yksi on tuo edellisessä kohdassa mainittu päällikkö, jonka mielestä julkista sektoria ei voi pelastaa mutta joka ei sanonut mitään yksityisestä sektorista. Läheltä liippaa myös naapurissani Töölöntorin lähellä sijaitsevan sairaalafirman omistaja - siis yksityisen sairaalan.

Lehti kertoi, että EU:n komissio arvioi, että jäsenmaat menettävät vuosittain tuhat miljardia euroa verotuloja "verosuunnitteluun". Se on juristien käyttämä eufemismi veroparatiiseista.

*   *   *  

Neljä irrallista kertomusta, jotka eivät tietenkään mitenkään liity toisiinsa, ihan niin kuin ne sekalaiset karkit sillä mummon pussissa. Kiss-kissiä ei sieltä monelle riitä imeskeltäväksi.

Valoa yössä

Oli jo aamuyö, kun lähdimme Koistisen kanssa kotiin päin kapakasta, minä Töölöntorille, Koistinen Urheilukadulle. Yö oli viheliäisen kylmä. Pilvetön taivas, täysikuu. Minä olisin ottanut taksin, mutta Koistinen on extreme-miehiä ja sanoi että kävellään ja poiketaan nakkikioskille.

Mikäpä minä olin vastustamaan, paitsi että nakkiruokaa en nyt ota, kun on edessä lääkärintarkastus ja kolesterolitesti. Kotona otan sitten yöpalaksi omenan.

Nakkikioskilla oli sellaista kuin nakkikioskeilla aina on aamuyöstä. Rehvakasta jankkaamista. Piti olla huomaamaton, ettei tule turpiin, vaikka ihonvärimme olikin turvallisuutta lisäävä.

Sitten alkoi tapahtua.

Paikalle saapui hienon oloinen herra. Isokokoinen mies, silinterihattu, varmaankin frakki myös, mutta sitä ei pitkän päällystakin alta näkynyt. Juhlatuulella, isoeleinen, äänekäs, teatraalinen, ylväs, kuin oopperanäyttämöltä paikalle saapunut. Ehkä olikin, Kansallisooppera ei siitä kovin kaukana ollut.

Hetkeksi hän hiljentyi kuuntelemaan rahvaan remellystä, joka oli täynnä vittua, huoraa ja mutakuonoa.

Sitten hän loihe lausumaan jykevällä äänellä: - Hyvät herrat, tämä ei ole mikään Helsingin hovioikeuden tuomareiden kahvihuone. Täällä pitää käyttäytyä arvokkaasti.

Se oli niin ylivoimainen esitys, että seurasi mykistyminen. Esityksessä oli auktoriteettia ja karismaa. Olisi voinut tulla pahakin tilanne, mutta ei tullut. Sen sijaan herra nosti kätensä kohti kuuta ja alkoi lausua runoa. Hämmentynyt joukko kuunteli.

Taas yksi todiste siitä, että taiteella voi parantaa maailmaa.

En tuntenut runoa. Kuutamosta siinä puhuttiin. Kun tilanne hetken kuluttua oli ohi, kysyin herralta, voisiko hän esittää runon uudestaan. Halusin ottaa sen talteen Lumiallani. Herra suostui mielellään. Tässä se tulee:

"Pehmeä ja kirkas on yö / ja tuuleton / ja hiljaa kattojen yllä / ja puutarhojen keskellä lepää kuu / ja paljastaa kaukaiset tyynet vuoret. Oi suloinen kuu / nyt muistan kun vuosi sitten /  tulin tälle samalle kukkulalle / mieli ahdistuneena sinua katsomaan / ja sinä loistit tuon metsän yllä / niin kuin nyt / valaisten sen kokonaan. Oi armas kuu / jonka rauhaisten säteiden alla / tanssivat jänikset metsissä. Mitä teet taivaalla, kuu / Kerro mitä teet, äänetön kuu. / Nouset illalla ja kuljet tähyillen / autioita maita / ja laskeudut sitten. 

Säkeiden rajat ja välimerkit ovat arvailuani. En vieläkään tunnista runoa. Blogin lukijoissa on valistunutta väkeä. Ehkä joku tunnistaa?

En tullut ottaneeksi valokuvaa talvisessa kuutamoyössä. Sen sijaan kesäisestä täysikuusta kesäkodissani Längelmäveden rantamilla kuva löytyy, joten liitän sen tähän tunnelmaa antamaan, vaikka nakkikioskia ei siellä ole lähimaillakaan. Runoutta kyllä sielläkin harrastetaan.