Villiintymisen alku

 

Ajattelin, ettei se kovin vaikeaa voi olla. Kai siitä vasta-alkajakin selviää, kun kerran mummotkin.  

Tämä uhkayritys tapahtui Kannelmäen Prisman eteisaulassa. Matkustin sinne ostamaan uutta pölynimuria ja lamppuja. Syyt kerroin edellisessä postauksessani.

Eteisaulassa on rivi pelikoneita, sellaisia yksikätisiä rosvoja. En ikäpäivänä ole sellaiseen koskenut, joten epävarmuus oli vallitseva mielentila. Mutta ne mummot antoivat rohkeutta, niitä oli siinä monta pelaamassa. Pitää minunkin kerran kokeilla. Tuskin siitä edes peliriippuvuutta pääsee syntymään.  

Varasin kourallisen kolikoita jonottaessani. Katselin tarkkaavaisesti, miten mummot toimivat. Kun kone vapautui, minä rynnistin siihen. Kurkistelemalla olin nähnyt, mihin kolikot työnnetään, joten alkuun pääsin sujuvasti.  

Tempaisin kahvasta. Kuvaruudulla kuvat alkoivat pyöriä. Edessä oli rivi nappuloita, joita kuului tökkiä. Tein niin. Mitään ei tapahtunut. Uusi yritys. Ei mitään. Monta uutta yritystä. Ei mitään.  

Loppu. Poistuin tyhjin käsin. Enempää kolikoita ei ollut.  

Pisti miettimään, miksi mummot tällaista pelaavat. Tämä ei ole mikään taitokilpa, tämä perustuu arpaan. Luottavatko mummot kohtalon anteliaisuuteen? Onko kohtalo ollut riittävän usein antelias? Lapsuuteni Jyväskylässä mummot ja muutkin kulkivat pelaamassa bingoa, istuivat siellä pitkän illan ja palasivat kotiin tyytyväisenä kahvipaketin kanssa. Tuleeko tästä sama tyytyväisyys?  

Vai onko motiivina ollenkaan voitonhimo, vedonlyönnin jännitys? Ehkä motiivina onkin hyväntekeväisyys, joka on paljon ylevämpi tunne, epäitsekäs auttamisen halu, sillä rahaa kerätään johonkin avustustarkoitukseen.  

Ensikokeilustani jäi sellainen olo, että kyllä minä vielä kokeilen toisenkin kerran. Kun vieressä pelaavat mummot näyttivät voittavan, kyllä minäkin haluan kokea, miltä se tällä pelillä saavutettuna tuntuu. Siis villiinnyin.  

Jotenkin tällainen mummopelaaminen sopii huonosti yhteen mielikuvan kanssa. Minulla mummokuvaan yhdistyy säästäväisyys, sodan nähneen sukupolven työteliäisyys ja tarmokkuus, jossa kaikenlainen uhkapeli on kauhistus. Teini-ikäisille tällainen kuuluisi, ei ikäihmisille.  

Minäkin sain osani vanhemman sukupolven kielteisestä asenteesta uhkapeleihin, kun teini-iässä pelailin pajatsoa Jyväskylän kuppiloissa. Siinä pelissä sentään taidollakin on osuutta.  

Kuvissa matka menneisyyteni pajatsonostalgiaan.

 

Tekniikan armoilla

 

Ensin hajosi pölynimuri. Kyllä se imi, mutta ääni muuttui niin kuin olisi sirkkeli soinut. Ehkä vähän käryäkin tuli. Ei sellaista uskaltanut käynnissä pitää.  

No, ei se mitään, onhan minulla harja ja kihveli. Kyllä niillä siivous hoituu kunnes ehdin käydä marketissa ostamassa uuden. Olihan imuri jo useamman vuoden palvellut. Kannoin sirkkelin kellarikomeroon odottamaan pois kuljetusta.  

Sitten hajosi partatrimmeri. Se ei muuttunut sirkkeliksi vaan lopetti vähäisenkin hurinansa. No, eipä hätää tässäkään. Asianhan voi hoitaa manuaalisesti tai jättää jonkin aikaa hoitamatta kokonaan. Sanoohan tyylitietoinen sihteerini, että minulle sopisi pidempi sänki kuin nykyisen kuusimillinen. Sinne vaan partakone kellarikomeroon imurin viereen.  

Sitten poksahti työhuoneeni pöytälamppu. Se oli sellainen energiansäästölamppu, jonka oli määrä kestää 10000 tuntia tai jotain sellaista. Muistelen ottaneeni sen käyttöön pari kolme vuotta sitten. Pitääpä etsiä taskulaskin jostakin laatikon perältä ja laskea, kertyykö parissa kolmessa vuodessa 10000 tuntia.  

Enempää energiansäästölamppuja minulla ei ollut varastossa, joten ruuvasin reikään vanhanaikaisen. Poksahtanut lamppu siirtyi kellarikomeroon. Tiedän, että se on ongelmajätettä ja vaatii kuljetuksen ongelmajätekonttiin. Sellainen on Sortti-asemalla Konalassa.  

Seuraavaksi DVD alkoi oikutella. Kun työnsin levyn sisään, se kehtasi ilmoittaa, että "tuntematon levytyyppi". Ihan tavallinen levyhän se on, mutta kone taitaa luulla, että tarjoan sille meetwurstisiivua. No, kun veivaan levyä sisään - ulos - sisään - ulos useamman kerran, se lopulta tunnistaa levyn ja voin tallentaa sille televisiosta tulleen elokuvan.  

DVD-kone ei siis joudu kellariin, mutta huolestumista häiriö aiheuttaa. Uusia tallettavia DVD-koneita ei jostain käsittämättömästä syystä ei ole enää moneen vuoteen valmistettu. Minulla on kyllä kaksi varakonetta tallella, mutta molemmat vanhoja ja paljon käytettyjä. Miten sitten käy, kun ne kaikki ovat tiensä päässä?  

Kuvassa Länglmäveden kesäkotini savusaunan nurkka. Hirsien veistäjän tekninen osaaminen oli sitä luokkaa, että 108 vuotta on nurkka tuulia ja tuiskuja kestänyt eikä ole vinksalleen mennyt.

 

 

 

Verolle pantavaksi

 

Verottaja on tehnyt linjanvedon, että kaikenlainen vastikkeellinen talkootyö ja naapuriapu pannaan verolle. Aikapankit erityisesti ovat veronalaista meininkiä, sillä niissä vaihdetaan työpanoksia jopa ammattimaisella tasolla.  

Tämä pisti mietteliääksi. Minulla on kesäkodissani Längelmäveden rannalla käytössä systeemi, jonka voi luokitella kuuluvan tähän. Olen itse täystumpelo rakennushommissa. Vanhassa torpassani ja siihen kuuluvissa rakennuksissa on kaiken aikaa remontin tarvetta. Saan apua naapurin äijiltä, joilta homma sujuu ja tarvittavat vehkeet löytyvät. Viime kesänäkin uusittiin yhden aitan katto. Ensi kesänä on suunnitteilla vanhan kellarin kohentaminen. Routa on vääntänyt sen kiviseinät uhkaavasti vinoon.  

Vastapalvelukseksi minä opastan heitä tietotekniikan käytössä. Ihan alkeista on kysymys, pankkiasioiden hoitamisesta, valokuvien skannaamisesta ja tallentamisesta, kiinnostavien nettisivujen etsimisestä ja muistiin tallentamisesta yms.  

Lisäksi on vakiintunut sellainen käytäntö, että avustan näitä isäntiä kerran tai pari vuodessa täällä Helsingin päässä. Heillä on nimittäin tapana lähteä olviretkelle Viroon.  

Tällainen retki toteutui taas kerran viime viikonloppuna. Kolme Pirkanmaan äijää saapui Helsinkiin. Kukaan heistä ei ole tottunut ajamaan Helsingissä, joten sataman löytäminen on vaikeaa. Minut tarvittiin kuskiksi. Sovittu tapaaminen oli Stadionin parkkipaikalla, kuten aina. Minä ajoin siitä eteenpäin Länsisatamaan.  

Auto voisi tietenkin jäädä parkkiin stadionille, mutta ei, sen pitää olla parkissa lähellä satamaa, sillä tuliaisia on paljon, hyvin paljon. Kun kolme miestä ostaa täyden lastin olutta, sitä on paljon. Siksi auton pitää olla lähellä satamaa.  

Kun sitten seuraavana päivänä olin satamassa vastassa saapuvaa joukkoa, kaljaa tuli peräkontti täyteen ja takapenkille niin paljon, että sinne ei mahtunut kuin yksi istuja. Kun matkustajia oli kolme ja minä kuskina, yksi piti lähettää taksilla stadionille, jossa minä jäisin pois.  

Stadionin parkkipaikalla minulle tuli selväksi, että yhtäkään näistä isännistä en voi päästää auton rattiin. Ei auttanut muu kuin komentaa koko katras lepäämään kämpille Töölöntorin laidalle, johon ei ollut kuin muutaman sadan metrin kävelymatka.  

Takki ja kengät pois ja nukkumaan. Itse katsoin dvd:ltä Ingmar Bergmanin elokuvan Viettelysten ilta (Gycklarnas afton 1953). Ajattelin, että se sopii tunnelmaan.  

Kun sitten paljon myöhemmin uupumus oli voitettu ja promillet haihtuneet, lähetin retkueen kaljakuormansa kanssa matkalle kohti pohjoista Pirkanmaata.  

*   *   *     

Tämä on kai sitä verotettavaa naapuriapua. Vastineeksi saan ensi kesänä joukkueen kellariani korjaamaan. Mietin vaan, miten tämän verottajalle ilmoittaisin.  

Lopuksi aiheeseen liittyvää lyriikkaa, jonka on kirjoittanut Aleksis Kivi. Kuvan vanha mainos kertoo, että ei sitä ennen tarvinnut Viroon asti mennä hakemaan.  

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, jumal´ kultasuu!

Sua ain tahdon kunnioittaa

Kumartaen tomuhuun,

Sulle annan sydämeni,

Sulle kannan kiitosuhrit

Mä temppelissäs kontien.

Oi olvi ijankaikkinen!

Valvoissani, maatessani

Muistan voimaas kuohuvaa.

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

Kaikki menköön suren suuhun,

Kun vaan olvi olla saa.

Mitä huolin

Vaihka iskis

Taivaan nuoli

Maailman halki

Ja polttais palleroisen maan,

Kun mä ja olvi ollaan vaan?

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

(Näytelmästä Olviretki Schleusingenissä)