Samana päivänä

 

Vietettiin hienossa ravintolassa rouva johtajan syntymäpäivää. Illan edetessä ja viinipullon tyhjentyessä rouva tuli maininneeksi sellaisen harmillisen yksityiskohdan, että hän on syntynyt huonona päivänä.  

Miten niin, ihmettelimme. No siten niin, että samana päivänä ei ole historian saatossa osunut syntymään muita suurmiehiä kuin Irwin Goodman. Vuosi on eri mutta päivämäärä sama.  

Juhlien jatkoilla palasimme asiaan. Onkohan meillä muilla sattunut kohdalle parempi suurmies-onni? Tai suurnais-onni, olkaamme tarkkoja kielenkäyttömme tasa-arvonäkökohdista.  

Ensin katsottiin toimistomme vahtimestarin syntymäpäivä. Sieltä löytyi Juice Leskinen. Suurmies kyllä, mutta yhdessä suhteessa saman alan miehiä kuin Irwinkin.  

Sitten minä. Minun syntymäpäiväni suurmieheksi osoittautui Brian Jones. Tiedättehän tuon Rolling Stonesin alkuperäisjäsenen. Sama ongelma taas kuin edellisilläkin, pahempikin.  

Viimeinen haku jäljellä. Se on sihteerini neiti B:n syntymäpäivä. Löytyykö sieltäkin joku juoppo muusikko?  

Ei löydy. Miten voikin aina ja joka asiassa mennä niin, että neiti B. erottuu edukseen muista? Hänen syntymäpäivältään löytyy kyllä eräs musiikkimies, joka sattumalta esiintyy taajaan tämän minun blogini kommentaattorina ja joka on lukemansa perusteella julistautunut neiti B:n hartaaksi ihailijaksi. Mutta tämä musiikkimies ei minun vankan käsitykseni mukaan ole lainkaan samaa sarjaa Irwinin, Juicen ja Brianin kanssa tässä yhdessä ominaisuudessa, jos nyt muutenkaan. 

Kuka tämä neiti B:n kanssa samana päivänä syntynyt musiikkimies on? Jos et vielä ole tunnistanut, katso eilisen blogini kommenttia, siellä hän kehuu neiti B:tä. Ja jos en vallan erehdy, kyllä hän tätäkin kirjoitustani jotenkin kommentoi.

 

Pärinäpoikia ja surinasussuja

 

Viime talvena työpaikallani Vuoronvarausvirastossa syntyi idea lähteä kesällä pienellä porukalla kiertämään  Eurooppaa. Kulkuvälineeksi olisi pitänyt hankkia moottoripyörä.  

Idean alkuunpanija oli sihteerini neiti B., jolle on tyypillistä saada ideoita. Minuakin pyydettiin liittymään joukkoon. Kevätpuolella kävinkin kerran moottoripyöräliikkeessä katselemassa ajopelejä. Ostamatta jäi, rohkeus petti. En lähtenyt Eurooppaa kiertämään, pysyin kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Neiti B. lähti yksin ja kävi kaukana. Myöhemmin hän tuli pyörällään pistäytymään myös Längelmävedellä, kun minulla oli siellä vieraana ammattituttavia Ruotsista ja Tanskasta. Sain kokeilla sihteerini Harrikkaa. Pelottavalta tuntui. En ole

sellaiseen tottunut.  

Neidin pyörällä pääsee yli kahtasataa - vai ehkä kolmeasataa. Neiti B. pyysi minua kyytiin, hän halusi viedä minut ajelulle. Se oli kamalaa, pelkäsin putoavani kyydistä. Piti pitää lujasti kuskista kiinni, sillä elämä ja terveys oli hänen varassaan. Tanskalainen vieras sen sijaan nousi sumeilematta neiti B:n kyytiin, kun oli aika lähteä kotimatkalle. Matkaa Helsinki - Vantaan lentokentälle oli yli 150 km. Ihailtava suoritus.  

Kauhukokemuksen jälkeen aloin katsoa uusin silmin aittani perällä vuosikymmenet seissyttä Tunturi-mopoa. Vieläköhän siitä saisi kalun? Tarvetta olisi.

Postilaatikolle on matkaa yli kaksi kilometriä suuntaansa, ja se on vähän liian paljon käveltäväksi. Tulee lähdetyksi autolla. Mopo olisi hyvä siihen tarkoitukseen. Polkupyöräkin minulla on ja se olisi sinänsä aivan kelvollinen, mutta harmikseni en ole pariinkymmeneen vuoteen voinut ajaa polkupyörällä. Persuksiin iski jokin omituinen vika, joka estää ajon. Satulalla ei voi istua, tekee heti kipeää.  

Rautakaupassa katselin myös skoottereita. Sellainen vasta hyvä olisi. Istuin on iso ja pehmeä. Sopisi

tyyliinkin. Olisihan tyylikästä ajaa vaikkapa Vespalla pitkin pohjoishämäläistä kylätietä. Aivan kuin olisi Roomassa William Wylerin elokuvassa Loma Roomassa tai Felliinin Via Venetolla elokuvassa La dolce vita. Olen joskus kauan sitten ajellutkin vuokra-Vespalla ("ampiaisella") Roomassa. Siinä kokemuksessa oli historiallista hehkua.  

Skootterin ostoa pitää nyt harkita ensi kesään. Sydänalan tunnekeskuksessa oireileva houkutus on ilmeinen. Tähän viereen pistän kuvia mainituista jutuista. Kuvat saa klikkaamalla suurempaan kokoon.

 

 

Menestyksen nälkä

 

Blogin vakituiset lukijat ovat varmaankin havainneet, että Dessu ei ole erityisempi urheilumies. Varsinkin hurmahenkinen penkkiurheilu on houkuttanut minulta sarkastisia ellei peräti hillityn ivallisia kommentteja. Lajit, jotka menevät bisnes edellä, ovat saaneet erityishuomion - sellaiset kuin formula-ajot ja jääkiekko. 

Pienenä poikkeuksena on ollut yleisurheilu, mutta siitä on ollut viime vuosina vaikea laajemmin innostua. Toisin oli kauan sitten. 

Vakituiset lukijat muistanevat myös, että kesäkodissani Längelmäveden rannalla on joka kesä järjestetty yhden lajin urheilukisoja. Laji on kuulantyöntö. Kisat järjestetään illan hämärässä saunan jäähdyttelytauolla. Osallistujina ovat olleet naapuritalojen äijät, jotka silloin tällöin kokoontuvat saunailtaan luokseni. Näissä kisoissa doping on sallittu - sellainen kylmä ja vaahtoava.

Mutta tänä kesänä kaikki oli toisin. Äijät kyllä kävivät saunomassa ja dopingia nautittiin mutta kuulaa ei enää työnnetty. Lajivalikoima nimittäin laajeni.  

Äijät olivat viime talven mittaan näin tuumineet ja valmistautuneet kesäkauteen sponsoroimalla tarpeelliset välineet, jotka minulle sitten alkukesästä tultiin juhlapuheen kera lahjoittamaan. Nyt urheiluvälinevarastossani on kuulan lisäksi kiekko, moukari ja keihäs. 

Heittolajeja kaikki - onneksi.  Olisi vaikea kuvitella, että sillä porukalla innostuisimme saunatauolla mistään hypyistä tai juoksuista. Joku seiväshyppy, kolmiloikka, 110 metrin aidat tai kymppitonnin juoksu eivät ehkä innostaisi ja voisivat aiheuttaa revähtymiä. 

Kiekon- ja moukarinheitto eivät oikein luonnistuneet. Välineen lentosuunta pyörähdysten jälkeen oli arvaamaton. Mutta keihäs! (piti oikein pistää huutomerkki tuohon vaikka yleensä sitä vältän ja jätän sen suosiolla teinityttöjen fanituskäyttöön). Keihäs lensi juuri sinne mihin pitikin, tosin huonossa asennossa.  

Onneksi on keihäänheitto. Se on viimeinen jäljelle jäänyt suomalaiskansallinen menestystekijä, nyt kun markkinamiehet ovat puliveivanneet Nokiankin pois. Minäkin oikein innostuin keihäänheitosta. Treenasin sitä monta kertaa pitkin kesää. 

Ensimmäisen kisan tulokseni oli 19 metriä (mittaus suoritettiin askelmitalla). Myöhemmin sain valmennusapua tuttavalta, joka on nuorena toiminut liikunnanohjaajana. Hän neuvoi ristiaskeleet ja tukijalan käytön ja muut niksit. Vähitellen tulokset lähtivät huimaan nousuun. Kesän parhaaksi tulokseksi tuli tasan 30 metriä. 

Jos tätä vauhtia kehityn tulevinakin kesinä, olen neljän - viiden vuoden kuluttua huipulla. Tosin siihen mennessä minun pitää keksiä uusi heittopaikka. Kahden vuoden kuluttua keihään lentorata ulottuu omenapuitteni sekaan ja neljän vuoden kuluttua liiterin seinä tulee eteen. 

Mutta hyvältä näyttää, sillä into on syttynyt. Pitää vaan varoa ettei tule revähdyksiä. 

Kuvassa se uusi heittoväline.