Pärinäpoikia ja surinasussuja

 

Viime talvena työpaikallani Vuoronvarausvirastossa syntyi idea lähteä kesällä pienellä porukalla kiertämään  Eurooppaa. Kulkuvälineeksi olisi pitänyt hankkia moottoripyörä.  

Idean alkuunpanija oli sihteerini neiti B., jolle on tyypillistä saada ideoita. Minuakin pyydettiin liittymään joukkoon. Kevätpuolella kävinkin kerran moottoripyöräliikkeessä katselemassa ajopelejä. Ostamatta jäi, rohkeus petti. En lähtenyt Eurooppaa kiertämään, pysyin kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Neiti B. lähti yksin ja kävi kaukana. Myöhemmin hän tuli pyörällään pistäytymään myös Längelmävedellä, kun minulla oli siellä vieraana ammattituttavia Ruotsista ja Tanskasta. Sain kokeilla sihteerini Harrikkaa. Pelottavalta tuntui. En ole

sellaiseen tottunut.  

Neidin pyörällä pääsee yli kahtasataa - vai ehkä kolmeasataa. Neiti B. pyysi minua kyytiin, hän halusi viedä minut ajelulle. Se oli kamalaa, pelkäsin putoavani kyydistä. Piti pitää lujasti kuskista kiinni, sillä elämä ja terveys oli hänen varassaan. Tanskalainen vieras sen sijaan nousi sumeilematta neiti B:n kyytiin, kun oli aika lähteä kotimatkalle. Matkaa Helsinki - Vantaan lentokentälle oli yli 150 km. Ihailtava suoritus.  

Kauhukokemuksen jälkeen aloin katsoa uusin silmin aittani perällä vuosikymmenet seissyttä Tunturi-mopoa. Vieläköhän siitä saisi kalun? Tarvetta olisi.

Postilaatikolle on matkaa yli kaksi kilometriä suuntaansa, ja se on vähän liian paljon käveltäväksi. Tulee lähdetyksi autolla. Mopo olisi hyvä siihen tarkoitukseen. Polkupyöräkin minulla on ja se olisi sinänsä aivan kelvollinen, mutta harmikseni en ole pariinkymmeneen vuoteen voinut ajaa polkupyörällä. Persuksiin iski jokin omituinen vika, joka estää ajon. Satulalla ei voi istua, tekee heti kipeää.  

Rautakaupassa katselin myös skoottereita. Sellainen vasta hyvä olisi. Istuin on iso ja pehmeä. Sopisi

tyyliinkin. Olisihan tyylikästä ajaa vaikkapa Vespalla pitkin pohjoishämäläistä kylätietä. Aivan kuin olisi Roomassa William Wylerin elokuvassa Loma Roomassa tai Felliinin Via Venetolla elokuvassa La dolce vita. Olen joskus kauan sitten ajellutkin vuokra-Vespalla ("ampiaisella") Roomassa. Siinä kokemuksessa oli historiallista hehkua.  

Skootterin ostoa pitää nyt harkita ensi kesään. Sydänalan tunnekeskuksessa oireileva houkutus on ilmeinen. Tähän viereen pistän kuvia mainituista jutuista. Kuvat saa klikkaamalla suurempaan kokoon.

 

 

Menestyksen nälkä

 

Blogin vakituiset lukijat ovat varmaankin havainneet, että Dessu ei ole erityisempi urheilumies. Varsinkin hurmahenkinen penkkiurheilu on houkuttanut minulta sarkastisia ellei peräti hillityn ivallisia kommentteja. Lajit, jotka menevät bisnes edellä, ovat saaneet erityishuomion - sellaiset kuin formula-ajot ja jääkiekko. 

Pienenä poikkeuksena on ollut yleisurheilu, mutta siitä on ollut viime vuosina vaikea laajemmin innostua. Toisin oli kauan sitten. 

Vakituiset lukijat muistanevat myös, että kesäkodissani Längelmäveden rannalla on joka kesä järjestetty yhden lajin urheilukisoja. Laji on kuulantyöntö. Kisat järjestetään illan hämärässä saunan jäähdyttelytauolla. Osallistujina ovat olleet naapuritalojen äijät, jotka silloin tällöin kokoontuvat saunailtaan luokseni. Näissä kisoissa doping on sallittu - sellainen kylmä ja vaahtoava.

Mutta tänä kesänä kaikki oli toisin. Äijät kyllä kävivät saunomassa ja dopingia nautittiin mutta kuulaa ei enää työnnetty. Lajivalikoima nimittäin laajeni.  

Äijät olivat viime talven mittaan näin tuumineet ja valmistautuneet kesäkauteen sponsoroimalla tarpeelliset välineet, jotka minulle sitten alkukesästä tultiin juhlapuheen kera lahjoittamaan. Nyt urheiluvälinevarastossani on kuulan lisäksi kiekko, moukari ja keihäs. 

Heittolajeja kaikki - onneksi.  Olisi vaikea kuvitella, että sillä porukalla innostuisimme saunatauolla mistään hypyistä tai juoksuista. Joku seiväshyppy, kolmiloikka, 110 metrin aidat tai kymppitonnin juoksu eivät ehkä innostaisi ja voisivat aiheuttaa revähtymiä. 

Kiekon- ja moukarinheitto eivät oikein luonnistuneet. Välineen lentosuunta pyörähdysten jälkeen oli arvaamaton. Mutta keihäs! (piti oikein pistää huutomerkki tuohon vaikka yleensä sitä vältän ja jätän sen suosiolla teinityttöjen fanituskäyttöön). Keihäs lensi juuri sinne mihin pitikin, tosin huonossa asennossa.  

Onneksi on keihäänheitto. Se on viimeinen jäljelle jäänyt suomalaiskansallinen menestystekijä, nyt kun markkinamiehet ovat puliveivanneet Nokiankin pois. Minäkin oikein innostuin keihäänheitosta. Treenasin sitä monta kertaa pitkin kesää. 

Ensimmäisen kisan tulokseni oli 19 metriä (mittaus suoritettiin askelmitalla). Myöhemmin sain valmennusapua tuttavalta, joka on nuorena toiminut liikunnanohjaajana. Hän neuvoi ristiaskeleet ja tukijalan käytön ja muut niksit. Vähitellen tulokset lähtivät huimaan nousuun. Kesän parhaaksi tulokseksi tuli tasan 30 metriä. 

Jos tätä vauhtia kehityn tulevinakin kesinä, olen neljän - viiden vuoden kuluttua huipulla. Tosin siihen mennessä minun pitää keksiä uusi heittopaikka. Kahden vuoden kuluttua keihään lentorata ulottuu omenapuitteni sekaan ja neljän vuoden kuluttua liiterin seinä tulee eteen. 

Mutta hyvältä näyttää, sillä into on syttynyt. Pitää vaan varoa ettei tule revähdyksiä. 

Kuvassa se uusi heittoväline.

 

Perinnettä noudattaen

Ajatus karkailee. Kirjoittaminen ei luonnistu. Siitä tietää, että on aika sammuttaa tietokone.

Olen torstaina tai viimeistään perjantaina muuttamassa kaupungista maalle kesäksi. Niin kuin kaikkina kesinä jo vuosikymmenet. Kesäparatiisini on pohjoisella Pirkanmaalla suuren Längelmäveden rannalla. Helsinki ja Töölöntori jää kauas taakse. Niitä tuskin edes muistaa.

Yhden kerran joudun työn vuoksi kuitenkin käymään kaupungissa, sillä työmatka vie minut juhannuksen alla muutamaksi päiväksi Berliiniin. Tämäkin on vanha perinne, joka on toistunut ties kuinka monta kertaa. Välillä kesäkokous on kyllä pidetty Münchenissä, välillä Stuttgartissa, aina kuitenkin Saksassa.

Perinteisesti lopetan blogin pidon kesäksi. Vietän aikani mieluummin ulkona, varsinkin valoisat yöt. Nettipuuhaan tulee talven mittaan addiktio, ja siihen on hyvä saada katko. Valoisiin kesäöihin tuleva addiktio on luonnostaan lyhytkestoinen.

Vieraita tulee taas monelta taholta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Saksasta, Belgiasta, ehkä Espanjastakin. Ja kesätapahtumia riittää. Minut tapaa lähialueitten taidenäyttelyissä, konserteissa, teattereissa ja muissa tapahtumissa. Muun ajan istun suuren puun alla lepotuolissa ja luen kirjoja.

Blogin pito on ollut yllättävän tuottoisaa määrältään, sillä postauksia edellisen kesän jälkeen on tullut peräti 120. Se on enemmän kuin kahtena edeltävänä vuotena. Lukijamäärä näyttää kuitenkin kevätkaudella kääntyneen lievään laskuun.

Kommentteja on tullut ja ne ovat olleet iso ilo. Käytännön syistä olen valitettavasti vähän huono vastaamaan kommentteihin, ainakaan nopeasti. Kommentit ovat olleet myös kovin sopuisia ja asiallisia. Tästä olen erityisen kiitollinen, sillä tiedän hyvin, millaista nettikeskustelu usein on. Siitä luin viimeksi tänään   ikävän uutisen  , joka kohdistuu suomenruotsalaisuuteen. Minulle on tullut vain yhdeltä anonyymilta taholta haistattelua sähköpostiini. Sen sai aikaan kirjoitukseni, jossa kehuin joitakin suomenruotsalaisia kirjailijoita ja mainitsin lukevani näitä kirjoja alkukielellä. Tulkoon siis vielä uudestaan vahvistetuksi sympatiani ja arvostukseni kaksikielisyyttämme kohtaan. Puolueporukat ja nuoriso-osastot (joiden nimiä en tässä mainitse, jottei google saa siitä hakusanaa ohjaamaan tänne) vastustakoot hurrikieltä muualla kuin minun sivuillani.

Kiitän lukijoita ja toivotan hyvää kesää. Palaan viimeistään silloin, kun lumi peittää maan ja Längelmävesi jäätyy.