Huhtikuu on kuukausista julmin

 

Kuljeskelin Töölön rannoilla. Lumi on jo jalkakäytäviltä poissa, mutta penkkoja ja liukkaita kohtia on jäljellä. Ei voi kulkea vapaasti, pitää kiertää ja varoa liukastumispaikkoja.  

Kaikki on likaista. Lumi ei ole valkoista vaan harmaata sotkua. Talven hiekoitukset pölyävät autojen pyöristä. Vasta ydinkeskustan kadut on lakaistu.   

Minä en ole vielä ottanut autoani käyttöön. Se seisoo kaverini omakotitalon tyhjässä tallissa kaukana Vantaalla. Siellä se on seissyt koko lumisen ajan, poistin sen käytöstä, irrotin vakuutuksista. Edes talvirenkaita en siihen vaihtanut. En halunnut hienon Yarikseni joutuvan enää aurauslumikasojen alle Töölöntorin lähikaduilla. En tarvitse autoa muuhun kuin kesäajoon mökilleni. Odotan lumen lopullista sulamista, vasta sitten otan auton käyttöön.  

Puistojen käytävät ovat vielä osittain jäässä. Keskuspuiston poluille on nyt hengenvaarallista mennä, sillä ne ovat puiden varjossa eivätkä vielä lähelläkään sulamista. Puistojen nurmikot ovat ruskeita ja täynnä sotkuja - rumia. Puistojen kauniit puut näyttävät rumilta. Jopa suosikkipuuni hevoskastanja Yliopiston kirjaston nurkalla on aivan kelvottoman näköinen.  

Meidän pohjoinen luontomme ei toteuta itse sitä idylliä, jonka tuntematon runoilija kirjoitti ihmisille ohjeeksi kyltteihin, joita joskus kauan sitten pystytettiin puistojen reunoille. Eipä ole kylttejä enää näkynyt.  

Onneksi pääsen julman kuukauden loppupuolella pakoon. Lähden saarelle nimeltä Malta. Siellä on uskoakseni kauniimpaa.

 

Taidetta Tukholmassa

 

Äskeisen Oslon-matkani lopussa pysähdyin pariksi päiväksi Tukholmaan tuttavia tapaamaan. Tukholma on minulle tärkeä kaupunki. Asuin siellä 70-luvulla, ja paljon tärkeää tapahtui niinä vuosina.  

Majapaikkani sijaitsi keskellä Södermalmia, Tukholman viehättävimmässä osassa. Ilmapiirissä on vähän samaa kuin Helsingin Kalliossa ja Punavuoressa. Söder on otollinen alue kävelyretkille, mutta nyt en paljon ehtinyt. Päätavoitteeni oli käydä katsomassa näyttely, joka on herättänyt huomiota Suomessa asti. Sen sijaintipaikka on Moderna Museet Skeppsholmenilla.  

Tukholman nykytaiteen museo oli 70-luvulla jännittävä paikka. Sen kuppilassa tapasi aikoinaan poikkeuksellisen mielenkiintoisia ihmisiä - enimmäkseen taideopiskelijoita. Kävin siellä usein.  

Nyt museossa on näyttely taiteilijalta, josta en aikaisemmin ole tiennyt mitään. Hänen nimensä on Hilma af Klint (1862 - 1944). Näyttely on saanut laajaa huomiota Suomenkin lehdissä, Hesarissa ja HBL:ssä oli molemmissa poikkeuksellisen laaja esittely . Niiden herättämän kiinnostuksen perusteella halusin näyttelyn nähdä.  

Taiteilija oli jonkinlainen mystikko, esoteerisia asioita harrastava. Häntä luonnehditaan abstraktin taiteen edustajaksi aikana, jolloin sellaisesta ei tiedetty mitään. Maalauksensa hän määräsi pidettäväksi piilossa monta vuosikymmentä kuolemansa jälkeen. Siksi Wassily Kandinsky ja muut abstraktin taiteen pioneerit ehtivät julkisuuteen ensin.  

Voin sanoa, että näyttely oli poikkeuksellisen vaikuttava. Minulla ei ole erityisempää taipumusta mystiikan suuntaan, mutta nämä isokokoiset maalaukset olivat kertomus hyvin omaperäisen taiteilijan sielunmaisemasta. Niistä vaikuttui, niitä pysähtyi katselemaan.   

Jos Tukholmassa käytte, poiketkaapa katsomaan. Näyttely jatkuu toukokuun loppuun saakka. (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla).

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusintoja

 

Eilen sattui sellainen kummallinen tapaus, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa James Bondia "Älä kieltäydy kahdesti" (Never say never again). Ei ollut tarkoitus, mutta niin vaan kävi.  

Sunnuntaina sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa Elia Kazanin ohjaamaa elokuvaa Eedenistä itään. Se oli kyllä tarkoituskin katsoa.  

Tänään sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta Roman Polanskin elokuvaa Yhdeksäs portti. Sen olin ajatellut tallettaa digiboxin kovalevylle ja katsoa joskus myöhemmin, mutta niin vaan kävi, että katsoin heti.  

Kaikki kolme elokuvaa olen nähnyt ennenkin, Kazanin montakin kertaa. Välillä tulee kysyneeksi itseltään, onko järkeä katsella uudestaan ja uudestaan samoja elokuvia.  

Mielestäni klassikoita voi ja on syytäkin katsoa moneen kertaan. Eedenistä itään on sellainen, muut eivät. Bondin ovat omalaatuinen erikoistapaus. Niitä television mainoskanavat veivaavat uusintoina vuodesta toiseen. Sopii epäillä, riittääkö niille katsojia, kun koko sarja tulee alusta loppuun vähän väliä. "Rakastetuiksi" niitä luonnehdittiin ennakkomainoksessa.  

Minä olen katsonut kaikki Bondit heti uutena jonnekin 1980-luvun puoliväliin saakka. Sean Conneryn aikakauden filmeistä voin sanoa pitäneeni, Roger Moorekin kelpasi, mutta sen jälkeen kiinnostus hiipui. Uusimmissa hahmoa on uudistettu, varmaankin oikeaan suuntaan, mutta alkuperäinen charmi on jäänyt tavoittamatta.  

Eilinen "Älä kieltäydy kahdesti" (1983) jäi Conneryn viimeiseksi. Edellisestä oli kulunut jo kymmenen vuotta, ja Moore oli jo pitkään ollut "oikea" Bond. Connery kuitenkin saatiin palaamaan vielä kerran, tosin väärän tuotantoyhtiön produktioon. Connery oli siinä vaiheessa jo viisikymppinen ikämies. Se aiheutti runsaasti piruilua - Bondin pitää olla nuori ja notkea.  

Mutta kyllä siitä ihan kelvollinen tuli. Charmi oli tallella, vaikka notkeudessa saattoi olla pientä vajausta.  

Vieläköhän riittäisi Connerylla potkua uuteen paluuseen? Mikä ettei - kyllä ne pakolliset takaa-ajot hoituisivat vaikka pyörätuolilla, kuten pilakuvassa vuodelta 1983 irvaillaan. Konnien listimiseen olisi varmasti kehitettävissä salainen ase pyörätuonin käsinojaan. Kaunotarten kaatamisessa ei ikämiehellä tietenkään ilmenisi ongelmia.