Matka Osloon

Pistäydyin ohimennen Oslossa. Laivalla meren yli ja sitten junalla. Vältän lentämistä aina kun mahdollista. Mikäpä hoppu minulla - puolieläkeläisellä.  

Kun matkustaa junalla pitkän matkan, jää aikaa miettiä ja katsella ikkunasta outoja seutuja. Se on mielenkiintoista. Pitää pitää varansa, ettei unohdu lukemaan, vaan todellakin katselee maisemia. Lukea ehtii sitten kotonakin.  

Tätä tavoitetta palvelemaan päätin jo kotona lähtiessä etsiä matkalukemiseksi mahdollisimman tylsän näköisen opuksen. Työpaikaltani sellainen löytyi, kuten oletinkin. Se oli tutkimusraportti "Palvelujen saatavuus muutoksessa".  

Tavoite toteutui. Lukematta raportti jäi, mitä nyt vähän selailin. Mukavampi oli katsella junan ikkunasta Värmlannin maisemia ja miettiä, onko palvelut siellä ajettu yhtä kurjaan tilaan kuin Suomen syrjäseuduilla - ja aika pitkälle kaupungeissakin.  

*    *    *  

Menin Osloon vanhan ystäväni ja kollegani jälkikasvun hääjuhlaan. Hauskaa oli, vaikka ei tapeltukaan. Ei erityisemmin edes juopoteltu, mikä tuntui suomalaisen hääperinteen näkökulmasta omituiselta.  

Mutta Norja onkin tunnettu urheilumaa. Häissäkin puhuttiin urheilusta. Siinä maistuu terve elämä.   

Norjalaiset ovat hienotunteista väkeä. He välttivät pahoittamasta suomalaisen vieraan mieltä eivätkä ottaneet keskustelun aiheiksi sellaisia urheilulajeja, joissa suomalaiset eivät pärjää. Sellaisia kuten hiihto ja mäkihyppy.  

Sen sijaan keskusteluun nostettiin sellaisia lajeja, joissa suomalaiset pärjäävät. Sellaisia kuten jalkapallo.  

Tällainen huomaavaisuus tietysti ilahdutti minua, vaikka en jalkapallosta paljon ymmärräkään. Olen kuitenkin nyt tullut tietämään, että Suomi on aivan maailman kärkeä siinä lajissa. Maailmanmestarin kanssa tuli juuri tasapeli.  

Norjalaiset ihailivat suuresti Suomen taktiikkaa kyseisessä pelissä. Kentällä oli ollut kymmenkunta maalivahtia ja yksi hyökkääjä. Uutta, luovaa ajattelua, joka tuotti tulosta.  

Minulta oli jotenkin päässyt lipsahtamaan ohi kyseinen ottelu, mutta norjalaisilta sain tarkan raportin pelin tapahtumista. Minulla oli kyllä täydentävää historiallista tietoa suomalaisen jalkapallon suurenmoisesta menestyksestä. Jossakin trivial pursuit -pelissä muistiini on takertunut tieto, että Suomen jalkapallojoukkue oli lähellä maailman kärkeä jo niinkin aikaisin kuin 1912. Sen vuoden olympialaisissa Suomi oli vahvasti mukana mitalipeleissä, mutta jäi neljänneksi. Ei taida Norjalta löytyä vastaavaa sadan vuoden menestyssarjaa.  

Kuva on jalkapallo-ottelusta noin vuodelta 1900 - tekijä tuntematon englantilainen taiteilija. Toisen joukkueen sinivalkoinen peliasu antaa mahdollisuuden aavistella, minkä maan joukkue siinä on vauhdissa.

 

 

 

Pahasti pihalla

 

Televisiossa alkoi uusi neliosainen dokumenttisarja, jonka aiheena on "Amerikkalaiset sarjafilmit". Sellainen ohjelma pitää tietenkin katsoa.  Tuli muistoja mieleen.  

Ensimmäinen näkemäni sarjafilmi oli Rin Tin Tin. Samalla se oli myös ensimmäinen näkemäni televisio-ohjelma. Sitä mentiin kaveriporukalla katsomaan naapuriimme. Parhaan kaverini isä oli kulmakunnan ensimmäinen, joka oli hankkinut uuden ihmevehkeen, ja sitä me lapset kävimme joukolla katsomassa. Varmaankin meistä alkoi vähitellen olla häiriötä, kun meitä oli parhaimmillaan toista kymmentä, ja kiinnostavia ohjelmia alkoi tulla harva se päivä: Musta ori, Felix-kissa, Kiviset ja Soraset, Beaver, Lassie...  

Vähitellen televisioita alkoi olla muillakin. Alkuvuosien ajalta muistan seuranneeni jossain määrin sellaisia amerikkalaisia sarjoja kuin  Ben Casey, Bat Masterson, Kolmas Mies ja Dick van Dyke, mutta ei niistä mitään suuria suosikkeja tullut. Takaa-ajetusta tuli, samoin Perry Masonista ja myöhemmin Ironsidesta - niissä oli sama päänäyttelijä. Monkees yritti ja onnistui hetken verran.   

Sitten tuli Peyton Place. Siitä tuli kaikkien aikojen tarkimmin seuraamani sarja - samalla se jäi viimeiseksi lapsuudenkodissa kokemakseni tv-elämykseksi. Olisi kiinnostavaa kokea, miltä se maistuisi nyt. Ansaitsiko se ylivoimaisen asemansa, onko se kestänyt aikaa?  

Sen jälkeen amerikkalainen sarjafilmi on jäänyt minulta melko vähälle huomiolle. En osaa selittää syytä. Joitakin yksittäisiä poikkeuksia on, kuten Perhe on pahin, Twin Peaks, Sopranos, Mullan alla, West Wing sekä yllättäen Lucy-show myöhäisella uusintakierroksella. Kuluvan talven sarjoita ainoa on ollut Isänmaan puolesta.

Suuri määrä on kuitenkin mennyt kokonaan ohi. Minua eivät ole hipaisseetkaan sellaiset suursuosikin kuin Dallas, Bonanza, Virginialainen, Batman, Lahjomattomat, Cannon,  Charlien enkelit, Kuuma kesä, Zorro, Sinkkuelämää, Mad Men, Frendit ja monta muuta.   

Eurooppalaiset sarjat, varsinkin englantilaiset, ovat menestyneet paremmin suosioni tavoittelussa. Olen kyllä ymmärtänyt olevani pahasti pihalla, kun työpaikan kahvihuoneessa keskustellaan edellisillan amerikkalaisen huippusarjan dramaattisista käänteistä. Elitistiksi leimautumisen välttää vain, kun jättää mainitsematta, että olen juuri samaan aikaan sarjafilmin kanssa katsonut dvd:ltä Bergmanin, Fellinin tai Truffaut´n elokuvan jostakin kaukaa 50-luvulta.

 

 

 

 

 

Nikean kirkolliskokous

 

Olen paperille painetun sanomalehden ystävä. Minulle tulee kotiin tilattuna kasi sanomalehteä: Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet. Molempiin minulla on myös nettilehden lukuoikeus, mutta mieluummin luen paperilehteä. Taidan olla vanhakantainen, sillä en usko ihan lähiaikoina luopuvani printtimedian suosimisesta.  

Aamulehdestä luovuin, sillä se meni heppoiseksi. Kesäisin kuitenkin olen vielä jatkanut sen lukemista, sillä asun kesät pohjoisella Pirkanmaalla, ja siellä se on paikallislehti.  

Monesta asiasta voi Hesaria ja Höblää kritisoida, mutta ovat ne kuitenkin laatutuotteita verrattuna iltapäivälehtiin. Niitä olen boikotoinut ihan ilkeästä periaatteesta. Vain harvoin niissä on lukemisen motivoivaa ainesta. Oikeastaan ainoa pysyvämpi motivaatio lukea niitä on kirkollinen. Nikean (Nikaian) kirkolliskokous vuonna 325 teki päätöksen, jonka seurauksena minä joudun ostamaan iltapäivälehdet tämän viikon loppupuolella.  

Nikean kirkolliskokous päätti, että pääsiäistä vietetään kevätpäivän tasausta seuraavan täysikuun jälkeisenä sunnuntaina. Se päivä on tänä vuonna 31. maaliskuuta, siis aivan pian. Tähän kirkolliskokouksen päätökseen sekä Sanoma osakeyhtiö että Konstsamfundet ovat sitoneet lehtiensä ilmestymisen. Kumpikaan tilaamani lehti ei ilmesty sunnuntaina eikä maanantaina.  

Jotain luettavaa minulla kuitenkin pitää aamukahvipöydässä olla. Siksi joudun vastentahtoisesti tekemään myönnytyksen ja ostamaan kahden iltapäivälehden viikonloppunumerot.  

*   *   *    

Samaisella kirkolliskokouksen päätöksellä nastarenkaiden käyttöaika Suomessa päättyy kevätpäivän seisausta seuraavan täysikuun jälkeistä viikonloppua seuraavana maanantaina, selkosuomeksi sanottuna pääsiäisen jälkeisenä maanantaina. Tänä vuonna siis 8. huhtikuuta.  

Moneen arkiseen asiaan vaikuttavia päätöksiä kirkkoisät siellä Nikeassa tekivät vuonna 325. Mahtoivatkohan arvatakaan? Nastarenkaiden vaihtoon on vielä aikaa, mutta iltapäivälehtiin ei. Kuva kertoo iltapäivälehdelle tyypillisen uutislinjan. Tällaisen lukuaineiston kimppuun kirkkoisät minut lähipäivinä johdattavat, kun en ilmankaan osaa olla. Kiitos siitä.