Minä en muista

 

Luin parikymppisenä Mika Waltaria paljon. Historialliset romaanit vetivät. Sittemmin Waltarin lukeminen on jäänyt.  

Nuorena kirjallisuudenopiskelijana olin mukana ryhmässä, joka pääsi tapaamaan mestaria ja keskustelemaan hänen kanssaan. Hänellä oli tapana ottaa vastaan opiskelijaryhmiä. Muutaman kerran näin hänet myöhemmin kadulla, sillä hän asui lähellä asuntoani Etu-Töölössä. Kuvassa on talo, jossa hän asui melkein puoli vuosisataa kuolemaansa asti. Talo on etualalla oleva punatiilinen, se jonka ovi on ylhäältä pyöreä. Waltarin asunto oli alimmassa kerroksessa, kolme ikkunaa heti oven vasemmalla puolella. Osoite on Tunturikatu 13.  

Kadulla hän kulki iltaisin pienen mäyräkoiransa kanssa. Tavallinen kulkureitti vei Runeberginkadulle ravintola Eliten edessä olevaan pieneen puistoon. Siihen hänelle pystytettiin myöhemmin muistomerkki (alempi kuva).  

Eräs suuresti arvostamani kirjallisuusihminen mainitsi minulle äskettäin, että Waltarin "Neljä päivänlaskua" oli hänelle suuri lukuelämys aikoinaan ja on vieläkin. Siihen hän sanoi palaavansa muutaman vuoden välein.  

Minä en kehdannut sanoa, että en muista mitään siitä kirjasta, vaikka olen sen aivan varmasti lukenut. Se on hyllyssäni, ja sen viimeiselle sivulle olen lyijykynällä himmeästi kirjoittanut päivämäärän 19.9. 1971. Tapoihini kuuluu kirjoittaa lukemispäivämäärä kirjojeni viimeiselle sivulle. Unohduksen hämärään on siis se kirja jäänyt.  

Juuri nyt minulla on luettavana Päivi Istalan muistelmateos Ristivetoa. Se on kuvaus aikakaudesta ja tapahtumista, jotka monella tavalla liippaavat minua läheltä. Yllättäen löydän Päivin kirjasta tiedon, että Waltarin Neljä päivänlaskua on ollut hänelle poikkeuksellisen vaikuttava teos.  

Johan nyt on helkkari! Jo kaksi arvostamaani henkilöä kehuu kirjaa, josta minä en muista mitään. Herää epäily, olenko minä ollut tajuissani sitä lukiessani.  

Siirsin jo sen kirjan hyllystä sohvapöydälleni. Luen sen kunhan ensin saan Istalan muistelmat luetuksi loppuun.

Naapurin isäntä

 

Väitetään, että me suomalaiset olemme synkeää ja matalamielistä sakkia. Täällä Pohjolan pimeydessä meistä tulee sellaisia. Hyvää sanaa emme osaa sanoa mutta aina olemme moittimassa.  

Pitänee myöntää, että väitteessä on pikkuisen perää. Ei tietenkään minussa mutta muissa. Minähän olen kova kehumaan kuten nyt juuri tässä kirjoituksessa.  

Minulla on hyvä naapuri.  

Tänään hän kävi poraamassa reikiä seinääni. Hän omistaa vehkeen nimeltä iskupora. Minä ostin ikkunaan uuden rullaverhon, mutta se olikin väärän mittainen vanhoihin pitimiin. Piti laittaa uudet, ja siihen tarvittiin pora, joka tekee reiät hyvin vankkaan vanhaan seinään.   

Viime viikolla naapuri toi minulle ison vadillisen paistamiaan kaloja. Oli tullut hyvä saalis mökkireissulla. Hänen emäntänsä on välillä tuonut itse leipomiaan herkullisia piirakoita ja sämpylöitä. Emäntä on karjalaista sukujuurta ja reseptit sieltä peräisin.  

Muutama vuosi sitten naapurini otti kunnostettavakseen vanhan Billnäs-kirjoituspöytäni. Siitä tuli kuin uusi - alkuperäisessä merkityksessä. Kaikki hionnat ja puhdistukset hän teki pieteetillä, vanhaa kunnioittaen. Laatikon lukon avaimen etsiminen oli vaativa urakka, mutta jostain hän onnistui sellaisen löytämään. Alkuperäistä vastaavan pintalakan etsintä oli myös iso urakka.  

 

Kun olen reissussa tai kesäasunnollani, naapuri tarkkailee huoneistoani. Hänellä on avain ja hän käy katsastamassa postin ja soittaa, jos on jotakin erityistä.

Pienistä urakoista hän ei palkkaa suostu ottamaan. Isommista menetellään niin kuin Kivivuoren Otto, kun Koskelan Akesli tuli häneltä Elinaa vaimoksi pyytämään: - Olisko viinapullo mielestäs liikaa?   

Minä vastavuoroisesti autan naapuria kirjoitustöissä - silloin harvoin kun tarvetta on. Tietokone on viime aikoina alkanut kiinnostaa melko iäkästä naapuriani. Sellainen on nyt ostettu ja minä opastan käytössä.  

Kaikilla ei ole näin hyvää naapuria. Kuvassa on ikävien naapureiden arkkityyppi, Teppo Tulppu. Toivottavasti tuollaisia jatkuvasti riidanhaluisia Teppoja ei omalle kohdalle osu.

 

 

Näkökulmat

 

Olin kerran kirjoittajakurssilla, jossa osallistujat yhdessä vaiheessa analysoivat toisiaan kirjoittamiensa tekstien perusteella. Lopputulos ei tuntunut kenenkään mielestä kovin oikeaan osuneelta - siitä käytiin pitkä keskustelu. Yksi suorastaan suuttui osakseen tulleesta arviosta.  

Muistan, että jo lukiossa tällaisesta varoitettiin. Tekstistä ei pidä etsiä kirjailijaa. Abiluokan opettaja suorastaan pilkkasi oppilasta, joka oli analysoinut ja tulkinnut Tšehovin novellia siten, että Anton siinä laski kelkalla mäkeä kauniin Nadjan kanssa mutta ei kehdannut suoraan sanoa tälle rakastavansa. Anton oli siis aika reppana.  

Välillä tekee mieli epäillä. Kyllä tekstistä voi yhtä ja toista päätellä sen kirjoittajasta.  

*   *   *    

Kun elävässä elämässä kohtaa nokikkain poliitikon ja kysyy häneltä henkilökohtaista mielipidettä johonkin asiaan, hän melkein aina vastaa käyttäen muotoa "me". Sama pätee pitkälle myös juristeihin ja aivan erityisesti yritysjohtajiin. Sieltä tulee aina niin täyttä kauppakorkeakoulua, ei mitään omaa. Ihan kuin minäkuva olisi kadonnut.  

Mutta annas olla kun kohtaa nokikkain kirjailijan. Sieltä tulee aina täyttä "minää". Sama pätee kokemukseni mukaan muihinkin taiteilijoihin - lajista riippumatta. On henkilökohtaisesti ajateltua sanottavaa. On minäkuvaa, on omintakeista näkökulmaa.  

Joissakin tapauksissa se minäkuva on pullistunut lähelle kriittistä poksahtamispistettä, mutta ei se mitään, kunhan ei tarvitse sellaisen kanssa yhdessä elää.   

Tänään kohtasin taas yhden tutun runoilijan, jolla oli vaikka kuinka paljon minä-näkökulmaa. Kapakkaan hän oli kylläkin menossa, mutta päivän säkeet oli jo kirjoitettu.   

Joskus siitä syntyy sutta ja sekundaa, mutta parhaimmillaan siitä voi syntyä kulttuuria. Kukin sitten tulkitsee tavallaan.