Poikettiin
eilen kokouksen jälkeen Kosmokseen. Meni kolme kaljaa, kolmosta.
Tuli
puhetta raittiudesta. Kaikki me tunnemme Turmiolan Tommin. Hänestä tuli tuttu
jo kansakoulussa. Hän jäi muistiin loppuiäksi. Muutama blogituttavanikin on
hänet viime aikoina kaihoten maininnut. Aivan erityisen vaikuttavasti hänestä
kertoi Eppu Normaali.
Kansakoulussa
pidettiin raittiuskilpakirjoituksia. Niissä minä olin mestari. Lienenkö missään
myöhemmässä toimessani ollut yhtä mestari, eipä tule mieleen.
Kolmannen
luokan opettaja oli iso mies, jolla oli iso ääni ja suora ryhti, ja muutenkin
hän oli oikein upseerikelpoinen. Hänelle piti vannoa, jokaisen vuorollaan, että
ikinä en juo viinaa, en ikinä, en ikinä. Samalla hän katsoi lähietäisyydeltä
suoraan silmiin, että voiko tämän lupaajan sanoihin luottaa.
Jäi
epäselväksi, uskoiko hän antamaani lupaukseen. Tai kenenkään muunkaan
lupaukseen.
Ei olisi
kannattanut luottaa, sillä rikoin lupauksen jo 16-vuotiaana. Tosin en minä
viinaa juonut silloin enkä juo vieläkään, vaan olutta, viiniä tai siideriä.
Mutta tämä lienee semanttista saivartelua.
Mutta
raittiuskilpakirjoituksissa siinä kymmenen ikävuoden paikkeilla olin mestari.
Sepitin sujuvasti kaameita kertomuksia. Voitin palkintoja. Ne olivat aiheeseen
liittyviä kirjoja.
Ohessa on
kuva kolmesta voittamastani palkinnosta. Jostain syystä minulla ei ole edes
hämärää mielikuvaa niiden sisällöstä. Olisin kuitenkin aika varma, että olen
lukenut ne, sillä olen yleensä lukenut kaikki kirjat, jotka ovat eteen
sattuneet.
Kirjat
eivät ole hyllyssäni täällä Töölöntorin nurkalla vaan olen aikoja sitten vienyt
ne kesäkotiini Längelmävedelle. En ole sielläkään niihin koskenut, tuskin
koskenkaan. Ehkä huono omatunto petetystä lupauksesta estää. Harkita täytyy,
olisiko syytä palauttaa palkinnot kilpailujen järjestäjälle. Perusteluna, että
en ole ollut palkitsemisen arvoinen. Joutuvathan dopingista kärähtäneet
urheilijatkin palauttamaan mitalinsa.