Muurit ja muistot

 

Monia vuosia sitten istuin ruotsalaisen matkaseuralaiseni kanssa Rooman Colosseumilla. Tuli yllättävä moraaliongelma.  

Siinä sileäksi kuluneella istuintasolla oli nimittäin yksi irrallinen murunen, suunnilleen nuppineulan pään kokoinen, mitä ilmeisimmin muurin saumakohdasta irronnut. Kävimme periaatteellisen keskustelun, olisiko moraalitonta, tuomittavaa tai moitittavaa ottaa se murunen mukaan matkamuistoksi. Olisiko se suunnattoman arvokkaan muinaismuiston vahingoittamista? Ymmärsimme, että jos jokainen vuosisatojen mittaan Colosseumilla käynyt ihminen olisi tehnyt sen mitä me nyt suunnittelimme ja vienyt mennessään murusen, Colosseum taitaisi olla nyt sileä paikka.   

Emme tietenkään voineet olla varmoja, oliko murunen aito, siis irronnut ikivanhan rakennuksen seinämästä. Ehkä se olikin turistin kengässä muualta kulkeutunut hiekanjyvä. Olimme kuitenkin vakuuttuneita, että seuraavassa siivouksessa sellaiset muruset lakaistaan roskien mukana pois.  

Ratkaisimme ongelman itsekkäällä tavalla. Muru käärittiin seuralaiseni käsilaukusta löytyneeseen paperinenäliinaan ja otettiin mukaan. Tiedän, että se on hänellä tallella.  

Paljon vähemmin moraalipohdinnoin selvisin kerran kauan sitten Moskovan Punaisella torilla, kun huomasin maassa Kremlin muurista varisseen sirun, suunnilleen peukalonkynnen kokoisen lohkeaman. Noukin senkin talteen, kurkkien toki ympärilleni, ettei miliisejä ole hollilla. Tallessa on.  

Olen juuri palannut Berliinistä. Minulla on matkamuistona jälleen muurin sirpale, vähän suurempi, kolmisen senttiä leveyssuunnassa. Berliinin muuri on keskeinen osa lähihistoriaamme, kylmän sodan syy ja seuraus. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi, niin että nimilapun historiallisen tärkeät päivämäärätkin näkee lukea.  

Tällä kerralla sirpaleeseen ei liittynyt mitään moraaliongelmaa, sillä ostin sen divarista kympillä. Alkuperäisyydestä ei tietenkään ole nytkään takeita, mutta haluan uskoa niin. Se riittää. Saksalaisethan ovat luotettavia, kauppiaatkin, eikö totta?  

Ehkä joskus vielä matkustan Kiinaan. Sielläkin on muuri, josta saattaa lohkeilla murusia. Ehkä niitä on myytävänä, sielläkin osataan nykyään bisnes. Olisivat sitten minulla kaikki idän isot muurit plakkarissa. Muurimuseon alku?

 

 

 

 

Mikäpä kiire minulla

 

Kävin ottamassa influenssarokotteen paikallisessa terveyskeskuksessa. Joku pelotteli etukäteen, että ei ole viisasta mennä, siitäkin ehkä voi saada unitaudin tai jotain muuta kamalaa.  

Menin silti. Olen muutamaan kertaan ollut niin pahassa kulkutauti-influenssassa, että en halua kokea sellaisia koskaan enää. Lapsena minuun tarttui se kuuluisa "aasialainen", enkä sitä kokemusta unohda ikinä. Siispä vitsailin narkolepsialla pelottelijoille, että minä olen niin perusteellisen uninen ilman lepsiaakin, että ei se pahemmaksi voi enää mennä.  

Terveyskeskuksessa oli ruuhkaa rokotukseen. Aikaisempina vuosina ei ole näin pahaa ollut. Tilanne ei ollut oikein hallinnassa. Meidät rokotettavat ohjattiin seinään teipatuilla lapuilla kapeaan käytävään. Oli jonotusnumerosysteemi, mutta jono eteni hitaasti. Jonottajia oli edelläni ehkä viitisenkymmentä, joukossa paljon vanhuksia, hyvinkin huonokuntoisia. Oli kohtuutonta pitää sellaisia seisomassa talvitakeissaan, sillä tuoleja ja naulakoita ei ollut riittävästi. Uusia rokotettavia tuli vielä koko ajan lisää.  

Minä hyväkuntoisena seisoin hetken käytävällä mutta luovutin suosiolla. Ei minulla ole kiirettä. Ajattelin, että ruuhka helpottaa, kunhan odotan. Jätin jonotusnumeroni kojeen päälle. Kiertelin pitkin terveyskeskusta. Lueskelin seinillä ja hyllyissä olevia tiedotteita ja julisteita. Oli ohjetta jos vaikka mihin: alkoholin liikakäyttäjille, masentuneille, raskaana oleville, tupakasta eroon pyrkiville, painonpudottajille, sosiaalipalveluja tarvitseville, laboratorioon näytteitä vieville, e-reseptiin siirtyjille, maahanmuuttajille, reseptin uusijoille, invalidikuljetusta tarvitseville ja mitä kaikkea, en enempää muistakaan. Luin kaikki ja paljon opin.  

Välillä kävin kurkistamassa käytävälle, onko jono lyhentynyt. Pari tuntia meni ennen kuin tunsin, että nyt voin ottaa jonotusnumeron. Sitten jono etenikin nopeasti ja sain piikityksen.  

*   *    *    

Olen viikonlopun aikana joutumassa taas lentokoneeseen, mistä en erityisemmin pidä. Syynä on työmatka Berliinissä pidettävään seminaariin.  Kokoontuminen ei kestä kuin kolme päivää. Kaksihenkisen valtuuskuntamme toinen jäsen, sihteerini, poistuu maasta heti, mutta minä aion jäädä taas norkoilemaan kaupunkiin pidemmäksi aikaa, kuten aina ennenkin työmatkoillani. Pitäähän sitä hieman viipyä, kun niin kauas vaivautuu lähtemään. Viipymisen kulut, myös paluulennon, maksan tietysti itse.   

Berliinissä olen käynyt monta kertaa, mutta silti en voi väittää tuntevani kaupunkia erityisen hyvin. Se on niin moni-ilmeinen ja uudistumiskykyinen paikka. Edelliset käynnit ovat antaneet vaikutelman harvinaisen dynaamisesta ja boheemista nykytilasta. Sellainen viehättää. 

Alustavasti olen suunnitellut viipyväni viikon verran. Paluulippua en kuitenkaan ole tilannut. Jos viihdyn hyvin, viivyn kaksi viikkoa - tai kolme. Ehkä jouluun asti. Mikäpä kiire minulla.

 

 

Tytöstä polvi paranee

 

Kun tulin kotiin ja astuin kadulta kotitaloni ala-aulaan, hissin vieressä oli suuteleva pari. Jotenkin hämäännyin. Tunsin osuneeni paikalle häiritsemään tärkeää toimitusta.  

Eivät he kuitenkaan näyttäneet häiriintyvän, eivät ehkä huomanneetkaan minua, niin keskittyneitä he olivat keskinäiseen eroottiseen kommunikaatioonsa. En siis kääntynyt takaisin vaan ohitin nuoren parin aivan kosketusetäisyydeltä ja menin hissiin. Todellakin nuoren parin, paino sanalla nuori. Olisivatkohan olleet viisitoistavuotiaita.  

Aika nuoria, aika kiihkeitä. Nuori neito näytti olevan päällepäsmäri, jos nyt oikein havaitsin. Ei sellaista meininkiä kehtaa kovin tarkasti jäädä tutkiskelemaan, jotenkin tuntee itsensä noloksi. Mutta sen mitä silmäkulmastani hissiin mennessä havaitsin, nuori neito vei ja nuori herra oli aika tiukoilla. Mihinkähän päätyivätkään?  

Hämmentynyt ohikulkija mietti hississä noustessaan viidenteen kerrokseen, millainen oli hänen oma kokemuksensa samassa iässä. Eipä hääppöinen. Ehkä suunnilleen niin kuin Hector riimittelee:  

" - - tuskin uskalsin mä koskee / aroin huulin jotakin poskee / kuinka paljon, kuinka turhaan / hellyyttä mä silloin pelkäsin - - "   

Ja sekin vähä tuntui silloin kuumalta, tosi kuumalta. Tuollaista ala-aulan kaltaista tyttöä ei osannut kuvitellakaan. Tai kyllä sittenkin osasi, nimenomaan kuvitella. Reaalimaailmassa sellaisia ei ollut.  

Kuvassa näytteitä entisajoilta.