Viisitoista vuotta

 

Löydän yömyöhällä nettiin ilmestyneen iltapäivälehden lööpin, jossa kerrotaan, että Kapteeninkadun poliisimurhasta on tänään kulunut viisitoista vuotta.  Tanskalainen vankikarkuri Steen Christensen ampui öisellä kadulla kuoliaaksi kaksi poliisia. Tuli muistoja mieleen.  

Satuin kulkemaan murhaa seuranneena aamuna aivan siitä läheltä tietämättä tapahtuneesta mitään. Oli tapaaminen Pietarinkadulla sijaitsevassa firmassa. Heti tapaamisen aluksi menimme tuttavani kanssa tupakalle talon ullakolle, kun firman tiloissa tupakointi oli kiellettyä. Istuimme kaikessa rauhassa sauhuttelemassa, kun yhtäkkiä ovi repäistiin auki ja sisään ryntäsi poliiseja aseet esillä. Voisi kai sanoa, että raskaasti aseistettuina.  

Harvoin, tuskin koskaan, olen säikähtänyt niin pahasti. Meininki ja komennot olivat kuin amerikkalaisesta sarjafilmistä. Poliisit etsivät murhaajaa. Olimme poliisien näkökulmasta ikään kuin piileskelemässä talon ullakolla.   

Tilanne rauhoittui, kun henkilöllisyys tuli todetuksi. Meitä ei ammuttu, lyöty eikä pistetty käsirautoihin, vaikka siltä säikähdyksen hetkellä tuntui. Poliisit tutkivat ullakon pimeätkin nurkat ja sitten poistuivat. Me poltimme vapisevin käsin toiset tupakat, ehkä kolmannetkin ennen kuin olimme riittävästi rauhoittuneet palataksemme alas ja ryhtyäksemme työhön. Radiosta kuulimme, mistä oli kysymys.  

Vasta myöhemmin minulle selvisi, että toinen uhreista oli tuttava.   

Äkkiä menee 15 vuotta.  Kuvassa on rikoksen tapahtumapaikka, Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulma Helsingin Ullanlinnassa.

 

Mummonmarkat

 

Kun viimeksi vierailin yhdeksänkymppisen sukulaismummun luona, hän näytti minulle senkinlaatikossaan sijaitsevan aarteen. Sieltä löytyi purkillinen huolellisesti rullalle käärittyjä seteleitä, niitä vanhoja markkoja. Ei ihan vähäinen summa, arviolta tuhannen markan verran. Lisäksi oli toinen purkki, joka oli täynnä saman aikakauden kolikoita.  

Olen huomannut, että mummo kääntää kaikki vähänkin isommat summat mielessään markoiksi.  Euro, pari sujuu euroissa, mutta sitä suuremmat summat hän kysyy, mitä se tarkoittaa markoiksi muutettuna.   

Itsessäni olen huomannut saman piirteen siinä tapauksessa, että kyseessä on hyvin iso rahasumma. Kun äskettäin huomasin lehdessä ilmoituksen, jossa  omassa taloyhtiössä oli myynnissä samanlainen huoneisto kuin itselläni, en hahmottanut hintaa euroissa vaan se piti ajatuksissa muuntaa markoiksi. Taitaa olla sukupolvi-ilmiö, että silloin kun numerot menevät satoihin tuhansiin, se muuttuu euroissa mitäänsanomattomaksi. Markkoina sadattuhannet ja miljoonat tuntuvat havainnollisemmilta. Tavallaan kyllä nolottaa tällainen kyvyttömyys.  

Vanhainkodin mummeli on selvästi varautunut markan paluuseen. Minä en usko siihen. Pidän harhaisena käsitystä, että euro on eurokriisin syy. Olisin valmis väittämään, että kyllä pankit ja finanssiveijarit olisivat onnistuneet kriisin järjestämään, olipa valuutan nimi mikä tahansa. Kyllä kriisi on niille aina äärimmäisen tuottoisa ja toivottava asia.  

Kävelyretkilläni Helsingin syksyisillä kaduilla olen ilokseni törmännyt Aurora Karamzinin museon nykyajan kotkotuksista piittaamattomaan valuuttalinjaan. Tässä keitaassa, joka sijaitsee ahtaassa puistossa Finlandia-talon ja Musiikkitalon välissä, on kahvila, joka mainostaa katukyltissä tuotteitaan juuri niin kuin itsetuntoisen museon kuuluukin (suurenna kuva klikkaamalla ja lue, miten siinä hinnat ilmoitetaan).

 

 

Aika haipakkaa

 

Kun alkuvuodesta jäin puolieläkkeelle, joku kokeneempi varoitteli, että nyt ne kiireet sitten vasta alkavatkin. Taisi olla oikeassa.   

Olen mennyt aika haipakkaa ympäri kaupunkia viime aikoina, kohokohtina kolme teatterikäyntiä. Alan ymmärtää, että ei sen näin pitäisi mennä, tässä on urakoinnin ja suorittamisen makua. Maltti pitäisi eläkeläisenäkin säilyttää.  

Vaikeaa se kuitenkin on, sillä tarjolla on niin paljon. Laatuakaan en voi moittia, sillä kaikki kolme esitystä ansaitsevat kehut. Kaksi raikasta yhteiskunnallista satiiria Ryhmäteatterissa (Ylihuomenna hän tulee, ohj. Linda Wallgren ja Eduskunta II, ohj. Susanna Kuparinen). Osaava ajankohtaissatiiri on pitkään ollut kadoksissa. Viimeksi se kukoisti Lilla Teaternin kultakaudella, silloin kabareen muodossa. Nyt se on palannut, entistäkin ilkeämpänä ja osuvampana.  

Kolmas teatterikokemukseni oli paras kaikista - ja paras teatterielämys pitkään aikaan. Svenska Teaternin musikaali Kristina från Duvemåla. Tätä tasoa Suomessa ei usein kohtaa. Abba-miehet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ovat tehneet huippuluokan musikaalin ja suomenruotsalainen esitys on poikkeuksellisen vaikuttava. Tuli sellainen tunnelma, että tämä pitäisi nähdä vielä toisenkin kerran. Kevätkauden liput ovat juuri tulleet myyntiin.  

Kun viime keväänä ostin liput Kristinaan, päätin lukea uudestaan Vilhelm Mobergin teossarjan Maastamuuttajat, johon esitys pohjautuu. Olen ne joskus nuorena lukenut mutta elämyksen uusinta olisi ollut hyödyllinen. Lukematta jäi. Kesällä kirjat olivat kyllä mukana mökillä, mutta koko ajan oli olevinaan muuta kiirettä.  

Eivätkä teatterielämykset tähän lopu. Alkavalla viikolla minulla on lipun tiistaina ja keskiviikkona kahteen kotimaiseen uutuusnäytelmään. KOM-teatteri esittää Markus Nummen kirjoittaman ja Pekka Milonoffin ohjaaman näytelmän Karkkipäivä. Melkeinpä naapurissani sijaitseva Q-teatteri esittää Antti Hietalan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tulipunainen hevonen.

 

Ensi viikolla kiireet helpottavat, sillä alkaa työprojekti.