Kävelykierros Helsingissä 6

 

Kohde 6: Töölönlahden rakennustyömaa

Jos nouset Eduskuntatalon portaille, käännyt tulosuuntaasi ja katsot Mannerheimintien yli, edessäsi näkyy valtava rakennustyömaa. Keskeisempää paikkaa ei Suomessa ole. Pikkuisen on mielestäni väliä, mitä sellaiselle paikalle rakennetaan.  

Ympärillä sijaitsevat sellaiset arvorakennukset kuin Rautatieasema, Kansallismuseo, Aurora Karamzinin huvila, Musiikkitalo, Kiasma ja Finlandia-talo.   

Helsingin Sanomat yllätti sunnuntaina 19. elokuuta 2012 julkaisemalla laajan  kriittisen kirjoituksen aiheesta. Toimittaja Katja Marteliuksen kirjoittama artikkeli ilmaisee paljon jo otsikollaan "Kansallismaisema kävi kaupaksi  - Ja tapahtui niinä päivinä, että valtakunnan merkittävimmästä joutomaasta Töölönlahdesta tuli sijoitusyhtiöiden toimistotalohelvetti".  

 

En kovin usein kiitä Helsingin Sanomia. Nyt kiitän. Artikkeli osui tärkeään kohteeseen. Olinkin ihmetellyt, miksi mikään media ei kiinnitä huomiota tähän.  

Alue oli kauan sitten Aurora Karamzinin puutarhaa. Sitten siitä tuli ratapiha. Kun ratapihaa pienennettiin, tavaramakasiineista tuli kansalaisten suosima kirpputorien, pikkuputiikkien ja aktivistitapahtumien tyyssija. Niihin minäkin osallistuin. Kun makasiinit piti purkaa uuden Musiikkitalon tieltä, syntyi kansanliike makasiinien puolesta. Minäkin olin mukana, en Musiikkitaloa vastustaakseni vaan säilyttääkseni poikkeuksellisen innostuneen ja toimivan kansalaisyhteisön.  

Protestiaallosta välittämättä makasiinit päätettiin purkaa. Yksi seinänpätkä päätettiin lohdutukseksi säilyttää. Sitten syttyi se kuuluisa tulipalo. Nyt se seinänpätkä törröttää yksinäisenä ja tarvitsee pönkkiä pysyäkseen pystyssä.   

Tällaisen maiseman liepeille ovat nyt iskeneet isot rakennusfirmat ja pörssiyhtiöt. Niin kuin osaa arvata, tuhoa tulee.  Alkuasetelmat ovat nyt näkyvissä. Tästä Hesarin artikkeli puhuu.  

Näyttää siltä, että nousevilla uusilla rakennuksilla ei ole minkäänlaista kunnianhimoa. Ne voisivat sijaita minkä tahansa pikkukaupungin tai kirkonkylän raitin varrella. Bisnes niissä kuitenkin haisee. Materiaalit ovat kuulemma viimeisen päälle ja osoite poikkeuksellinen: Alvar Aallon katu 3. Mainos lupaa, että asunnoista on upea näkymä Finlandia-talolle. Totta, ne sijaitsevat melkeinpä vierekkäin. Hinta on melkoinen: pienin huoneisto, kolmenkymmenen neliiön kämppä maksaa 400 000 euroa.  

Kiinnostaa nähdä, kuka näitä asuntoja ostaa. Ja vielä enemmän kiinnostaisi tietää, kuka on rakennusluvat myöntänyt ja millä perusteella.  

Tulee niihin rakennuksiin myös isojen firmojen pääkonttoreita, ainakin Alma-median ja UPM Kymmenen. Rakennukset näyttävät tulevan aivan kiinni rautatieaseman laitimmaiseen raiteeseen, niin että tulevaisuuden veturimiehet eivät taida enää voida ajaa junaansa asemalle rehvakkaasti kyynärpää ulos ikkunasta. Tapahtuisi vahinko ja Aamulehti saisi taas skuupin raideliikenteen vaarallisuudesta.  

Erityisen ikävältä näyttää, että Karmazinin huvila on joutunut antamaan tilaa rakennustyömaalle. Aivan sen nurkalle on kaivettu suuaukko pysäköintiluolaan ja musiikkitalon huoltoon. Ruma.  

Kuvassa 1 on muurinpätkä, joka jätettiin Makasiineista. Kuva 2 näyttää Finlandia-talon takaseinän. Rakennustyömaa alkaa sen vierestä, parakin kulma näkyy kuvan oikeassa laidassa. Kuva 3 näyttää, millaisia arvorakennuksia on tulossa Finlandia-talon viereen. Klikkaamalla kuvia voi tarkastella lähemmin.

 

Kävelykierros Helsingissä 5

Kohde 5: Hiljaisuuden kappeli
 

Kirjoitin kappelistahieman epäluuloisia ajatuksia jo viime talvena , kun rakennustyö oli kesken ja pressut peittivät rakennuksen. Nyt kappeli on valmistunut.  

Sijaintipaikka on keskeinen, siitä kulkevat valtavat ihmisvirrat editse joka päivä. Matkakeskus ja kaksi ostoshelvettiä sijaitsee aivan vieressä (Kampin keskus ja Forum). Kaukana eivät ole myöskään Sokos ja Stockmann. Rautatieasemalle on vain muutama sata metriä.  

Hiljentymiselle on kaupungin ydinkeskustassa itsestään selvä tarve. Eri asia on, miten se käytännössä onnistuu. Minun käydessäni ei onnistunut. Kappelin ovella oli nimittäin sellainen ihmispaljous tungeksimassa sisään, että luovuin suosiolla yrityksestä.  

Kappelin arkkitehtuuri on niin omintakeinen ja huomiota herättävä, että siitä on tullut turistinähtävyys. Miten onnistuu hiljentyminen, jos sisällä on ainainen virta katsojia, jotka eivät ole tulleet hiljentymään vaan katsomaan rakennusta. Sopii epäillä. Ainakin minä tarvitsisin hiljentymiseen suhteellisen yksinäisen olotilan. Ei onnistu ruuhkan seassa. On aavistettavissa, että ohikulkevien impulssi käydä kurkistamassa sisään ei aivan heti lopu.  

Kappeli on yhden uskontokunnan omistama ja siellä päivystää tämän uskontokunnan henkilökuntaa valmiina keskustelemaan. Uskon ja toivon, että linja ei kuitenkaan ole torjua tai yrittää käännyttää muunuskoisia tai uskonnottomia. Mikään Pántheion, kaikkien jumalien temppeli, sellaisena kuin Rooman Pantheon antiikin aikana oli, Kampin kappeli ei kuitenkaan valitettavasti ole.  

Kappelin arkkitehtuuri on silmiinpistävää, ehkä liiankin silmiinpistävää siinä ympäristössä. Kun seison keskellä Narinkka-toria ja katson kappelia, tuntumakseni tulee, että se ei oikein istu ympäristöönsä, siihen vanhan Koiton talon eteen. En silti menisi moittimaan - rakennus on oikeasti kiinnostavan näköinen, mutta ehkä sille olisi löytynyt jokin toinen sijaintipaikka, jossa se olisi saanut ympäristöstä tukea. En tosin keksi, mikä sellainen paikka voisi olla. Kiasman vieressä? Tilanne muistuttaa mielestäni Alvar Aallon suunnittelemaa Enso-Gutzeitin taloa Katajanokalla. Sekin on hieno talo mutta kertakaikkisen väärässä paikassa.  

Jännittävin minulta vielä puuttuu: en ole käynyt sisällä. Siellä vasta ratkeaa, miten rakennuksen tavoite toteutuu. Haluaisin käydä siellä niin, etten joudu osaksi turistivirtaa vaan pääsen istumaan penkille ja yrittämään "hiljentymistä", sellaista samanlaista, joka onnistuu parhaiten saunan jäähdyttelytauolla pimeässä yössä Längelmäveden kesäkotini laiturilla tai vedessä kelluessa. Ilman pappia!

 

Mitä minä huolin, veitikka nuori

 

Pitkään virkamiehenä toimineena olen tottunut säntilliseen elämäntapaan. Hetkellisille impulsseille ei juuri sijaa ole jäänyt, vaikka luonteen syväkerros olisi sellaisille hyvinkin altis.  

Ensimmäinen lievennys tähän tiukkuuteen tuli, kun virastoissa keksittiin uusi idea nimeltä etätyö. Tartuin siihen heti, sillä oivalsin siinä itselleni sopivia mahdollisuuksia.  

Etätyö mahdollisti kaksi miellyttävää muutosta. Ensinnäkin sain nukkua aamuisin pidempään, kun oli lupa tehdä kirjoitusprojekteja itse valitsemanani ajankohtana. Niitä ei enää välttämättä tarvinnut mennä tekemään konttoriin aamulla klo 9. Toiseksi pystyin järjestelemään töitäni niin, että minulla oli mahdollisuus viettää enemmän aikaa kesäkodissani. Tärkeintä oli, että tuli valmista. Sillä ei ollut väliä, missä ja milloin työni tein.  

Kun voi nukkua aamulla pidempään, siitä seuraa väistämättä mahdollisuus valvoa illalla pidempään. Tämän mahdollisuuden olen hyödyntänyt täysimääräisesti, kuten muutamat blogini lukijat ovat tekstieni ilmestymisajoista huomanneet - jopa ihmetelleet.   

Toinen lievennys tuli maaliskuussa, kun jäin / pääsin? / jouduin? eläkkeelle, tosin omasta suostumuksestani vain osa-aikaiselle. Tuntui, että nyt ei millään ole enää väliä. Luovuin kellosta ja kalenterista. En kanna sellaisia enää mukanani. Tosin hätävarana kännykässä on kello ja kalenteri sihteerilläni neiti B:llä, jonka kanssa olen tehnyt sopimuksen, että hän hälyttää hyvissä ajoin, jos minun pitää johonkin ryhtyä.   

Tällaisessa vapauden hurmoksessa olen altis jopa hetken impulsseille.  Sellainen osui kohdalle muutama päivä sitten, kun kaveri soitti ja ehdotti, että kuulepas vanha veitikka, eikös lähdettäisi Längelmävedelle kalastamaan.  

Toruin vähän ilmaisua: mikä hilskutin vanha veitikka minä hänen mielestään olen. Suhteellisen nuori veitikkahan minä vielä olen.   

Kyllä hän tiesi, etten minä osaa kalastaa, mutta soutajaksi olen kelvollinen. Metsästämään en suostu missään tapauksessa, mutta kalastaminen käy. Olen kalaruoan ystävä ja osaan laittaa kaikenlaista, kunhan joku hoitaa pyydystämisen ja perkaamisen. Pyydystämisessä olen vähän huonotaitoinen - pelkään että koukku voi huitoessa tarttua minun omaan huuleeni. Katiska sopisi paremmin, mutta sellaista minulla ei ole. Haavi on.  

Suostuin ehdotukseen ja lähdin melkeinpä saman tien, sillä mitään erityisempää estettäkään ei ollut. Johan minä ehdin Helsingissä ollakin. Kiertokävelyitäkin monta. Onhan se pikkuisen boheemia, että aamulla herätessä ei tiedä, missä illalla nukkumaan menee. 

Kalasaalis jäi vähäiseksi, mutta sitä en sure. Tärkeintä on touhu, ei tulos. Sitten vieras lähti, minä jäin. Kun ajomatka on sentään 200 kilometriä, ei sitä aivan yhden päivän takia viitsi tehdä. Sääkin oli suosiollinen. Liiterityöt etenivät. Kasvimaata käänsin. Katkoin pajukkoa. Vesi oli viilentynyt, joten pimeydessä kelluminen saunan jäähdyttelytauoilla jäi aiempaa vähäisemmäksi.  

Hiljaiseloani häiritsi suru-uutinen. Naapuritalon kymmenvuotias Aatami-kissa oli menehtynyt. Kettu oli saanut saaliiksi, Aatami oli jo huono jaloistaan, vaikka muuten oli edelleen varsinainen komistus. Aatami oli hyvä tuttu, hän kiersi harva se päivä meilläkin kyselemässä, olisiko herkkuja tarjolla. Grillimakkarapötkö oli suuri suosikkiruoka. Pyydystämänsä hiiret hän kantoi näytille. Klikkaamalla kuvaa toisenlaisella hiirellä voi kunnioittaa Aatamin muistoa.   

Onneksi Aatamilla on kylän maalaistaloissa jälkeläisiä, monessakin sukupolvessa, muutamat aivan saman värisiä ja luonteisia. Uskon, että joku heistä täyttää isänsä / isoisänsä paikan kyläkuntaa kiertävänä herkkusuuna.