Mitä minä huolin, veitikka nuori

 

Pitkään virkamiehenä toimineena olen tottunut säntilliseen elämäntapaan. Hetkellisille impulsseille ei juuri sijaa ole jäänyt, vaikka luonteen syväkerros olisi sellaisille hyvinkin altis.  

Ensimmäinen lievennys tähän tiukkuuteen tuli, kun virastoissa keksittiin uusi idea nimeltä etätyö. Tartuin siihen heti, sillä oivalsin siinä itselleni sopivia mahdollisuuksia.  

Etätyö mahdollisti kaksi miellyttävää muutosta. Ensinnäkin sain nukkua aamuisin pidempään, kun oli lupa tehdä kirjoitusprojekteja itse valitsemanani ajankohtana. Niitä ei enää välttämättä tarvinnut mennä tekemään konttoriin aamulla klo 9. Toiseksi pystyin järjestelemään töitäni niin, että minulla oli mahdollisuus viettää enemmän aikaa kesäkodissani. Tärkeintä oli, että tuli valmista. Sillä ei ollut väliä, missä ja milloin työni tein.  

Kun voi nukkua aamulla pidempään, siitä seuraa väistämättä mahdollisuus valvoa illalla pidempään. Tämän mahdollisuuden olen hyödyntänyt täysimääräisesti, kuten muutamat blogini lukijat ovat tekstieni ilmestymisajoista huomanneet - jopa ihmetelleet.   

Toinen lievennys tuli maaliskuussa, kun jäin / pääsin? / jouduin? eläkkeelle, tosin omasta suostumuksestani vain osa-aikaiselle. Tuntui, että nyt ei millään ole enää väliä. Luovuin kellosta ja kalenterista. En kanna sellaisia enää mukanani. Tosin hätävarana kännykässä on kello ja kalenteri sihteerilläni neiti B:llä, jonka kanssa olen tehnyt sopimuksen, että hän hälyttää hyvissä ajoin, jos minun pitää johonkin ryhtyä.   

Tällaisessa vapauden hurmoksessa olen altis jopa hetken impulsseille.  Sellainen osui kohdalle muutama päivä sitten, kun kaveri soitti ja ehdotti, että kuulepas vanha veitikka, eikös lähdettäisi Längelmävedelle kalastamaan.  

Toruin vähän ilmaisua: mikä hilskutin vanha veitikka minä hänen mielestään olen. Suhteellisen nuori veitikkahan minä vielä olen.   

Kyllä hän tiesi, etten minä osaa kalastaa, mutta soutajaksi olen kelvollinen. Metsästämään en suostu missään tapauksessa, mutta kalastaminen käy. Olen kalaruoan ystävä ja osaan laittaa kaikenlaista, kunhan joku hoitaa pyydystämisen ja perkaamisen. Pyydystämisessä olen vähän huonotaitoinen - pelkään että koukku voi huitoessa tarttua minun omaan huuleeni. Katiska sopisi paremmin, mutta sellaista minulla ei ole. Haavi on.  

Suostuin ehdotukseen ja lähdin melkeinpä saman tien, sillä mitään erityisempää estettäkään ei ollut. Johan minä ehdin Helsingissä ollakin. Kiertokävelyitäkin monta. Onhan se pikkuisen boheemia, että aamulla herätessä ei tiedä, missä illalla nukkumaan menee. 

Kalasaalis jäi vähäiseksi, mutta sitä en sure. Tärkeintä on touhu, ei tulos. Sitten vieras lähti, minä jäin. Kun ajomatka on sentään 200 kilometriä, ei sitä aivan yhden päivän takia viitsi tehdä. Sääkin oli suosiollinen. Liiterityöt etenivät. Kasvimaata käänsin. Katkoin pajukkoa. Vesi oli viilentynyt, joten pimeydessä kelluminen saunan jäähdyttelytauoilla jäi aiempaa vähäisemmäksi.  

Hiljaiseloani häiritsi suru-uutinen. Naapuritalon kymmenvuotias Aatami-kissa oli menehtynyt. Kettu oli saanut saaliiksi, Aatami oli jo huono jaloistaan, vaikka muuten oli edelleen varsinainen komistus. Aatami oli hyvä tuttu, hän kiersi harva se päivä meilläkin kyselemässä, olisiko herkkuja tarjolla. Grillimakkarapötkö oli suuri suosikkiruoka. Pyydystämänsä hiiret hän kantoi näytille. Klikkaamalla kuvaa toisenlaisella hiirellä voi kunnioittaa Aatamin muistoa.   

Onneksi Aatamilla on kylän maalaistaloissa jälkeläisiä, monessakin sukupolvessa, muutamat aivan saman värisiä ja luonteisia. Uskon, että joku heistä täyttää isänsä / isoisänsä paikan kyläkuntaa kiertävänä herkkusuuna.

 

 

 

 

 

Kävelykierros Helsingissä 4

 

Kohde 4: Musiikkitalon uusi veistos  

Kävelin Mannerheimintien puoleisesta ovesta Musiikkitaloon ja siitä talon läpi Kiasman puoleiselle pihalle. Olin tulossa katsomaan uutta veistosta (vai olisiko sana patsas kohdallaan?) Olin lehdestä lomalla lukenut patsaan nimen ja tekijän: Laulupuut, Reijo Hukkanen. Olin myös lukenut, että tekijä oli saanut inspiraation Aaro Hellaakosken tutusta runosta Hauen laulu. Lehdessä oli ollut epäselvä valokuva patsaan pystytyksestä.  

Siinä se oli - hyvin suurikokoinen ja monista osista koostuva. Kaikkialta musta. Ensimmäiseksi hahmottui korkealla kelluvia halkopinoja, aivan samanlaisia kuin minulla kesäasunnollani liiterin vieressä. Nämä vaan olivat mustia, minun valkoisia, koivun värisiä.  

Seuraavaksi hahmottui, että halkopinot olivat flyygelin kannen muotoisia. Niin tietysti, patsas ottaa huomioon, minkä talon vieressä sijaitsee.  

Aloin etsiä kaatseellani sitä haukea. Sitä en löytänyt siinä patsaan juurella seisoessani. Kiersin patsasta, etsin kuvakulmia. Se oli vaikeaa, mahdotonta. Patsas on liian suuri läheltä kuvattavaksi. Löytyy vain yksityiskohtia, ei kokonaisuutta.  

Vasta kauempaa katsoen hauki löytyi. Se on kuin torni, 13 metriä. Suu auki, terävät hampaat, halkopinot ovat matalampina ympärillä.  

Mitä enemmän patsasta kierrän ja katselen kauempaa ja lähempää, sitä enemmän pidän näkemästäni. Jury, joka on veistoksen siihen valinnut, on onnistunut. Ei tämä missä tahansa paikassa toimisi, mutta  sopii juuri tähän, Musiikkitalon seinustalle. Väitän, että tämä veistos saavuttaa vielä suuren arvostusaseman Helsingin onnistuneimpien muotokieleltään modernien monumenttien joukossa, samantapaisen kuin Eila Hiltusen Sibelius-monumentti.  

Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla. Tunnen, että kuvista ei saa kunnollista käsitystä teoksesta, se on liian suuri kuvattavaksi. Katsojan pitää päästä aivan viereen, teoksen sisälle. Tässä näkyy vain yksityiskohtia. Teos pitää käydä paikan päällä katsomassa.

 

Kävelykierros Helsingissä 3

 

Kohde 3: Baana  

Kun on melkein kolme kuukautta poissa Helsingistä, paljon ehtii tapahtua. Esimerkiksi ehditään avata Baana.  

Muutama vuosi sitä on rakennettu. Olen päivittäin kävellyt työmatkallani sen ylitse siltaa pitkin joko Runeberginkadulla, Fredrikinkadulla, Arkadiankadulla tai Eduskuntatalon nurkalla Mannerheimintiellä. Olen kulkiessani vilkaissut alas kuiluun ja hieman epäillyt hankkeen viisautta. Kuilu on ylhäältä katsoen näyttänyt ahtaalta, rappeutuneelta ja roskaiselta. Se on vanha ratakuilu, jota pitkin tavarajunat ovat kulkeneet ratapihan ja sataman väliä. Nyt siitä oli tarkoitus rakentaa kaupungin läpi kulkeva reitti kävelijöille ja pyöräilijöille.  

Nyt olen suorittanut neitsytkävelyni kuilua pitkin, ja epäilyt kaikkosivat. Idea ja toteutus on poikkeuksellisen hieno.  Kilpailuehdotuksista reitin nimeksi valittiin Baana. Valintakin on onnistunut, sillä nimi tuntuu tarttuneen yleiseen käyttöön. Baana tiedetään jo nyt, vain pari kuukautta avajaisten jälkeen.  

Koko Baanan mittaa (1,6 km) en vielä kävellyt. Lähdin Kiasman nurkalta ja nousin ylös Runeberginkadun portaita. Hyvältä tuntui ja paljon oli kävelijöitä ja pyöräilijöitä liikkeellä. Oikein jäi harmittamaan, ettei Baana valmistunut aikaisemmin, sillä se olisi ollut hyödyllinen työmatkoillani. Olisin kävellyt Töölöntorilta Runeberginkatua pitkin niin kuin aina, mutta olisin Hotelli Helkan nurkalla laskeutunut alas Baanalle ja kävellyt sitä pitkin Kiasmalle ja siitä rautatieaseman editse taas katuja pitkin Kruununhakaan. Nyt puolieläkeläisenä tästä ei ole enää kovin suurta hyötyä, sillä käyn työpaikallani harvakseltaan.  

Vielä suurempi harmitus tulee siitä, etten ole pariinkymmeneen vuoteen pystynyt ajamaan polkupyörällä. Pyöräilijöille Baana on vielä hyödyllisempi kuin kävelijöille. Nuorempana minä olin himopyöräilijä, olen esim. monena kesänä ajanut molempiin suuntiin Helsingin ja Jyväskylän välin. Mutta sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin kummallista: en enää pystynyt istumaan pyörän satulalla, se teki kipeää arkoihin kohtiin. Kokeilin eri satulamallejakin, mutta ei auttanut. Pyöräily loppui siihen. Nyt olisi mukava huristella läpi keskikaupungin Baanaa pitkin pysähtymättä kertaakaan.  

Kuva 1 on Mannerheimintien alittavasta tunnelista. Kuva 2 on Eduskuntatalon kohdalta, etulalalla vasemmassa yläkulmassa näkyvä kaareva lasinen rakennus on eduskunnan uusi lisärakennus. Tunnelikäytävä sen ja toisella puolella sijaitsevan vanhan Eduskuntatalon välillä kulkee Baanan alitse. Kuva 3 on Runeberginkadun sillalta hotelli Helkan edestä. Kaukana takana nostokurkien alla näkyvä kaareva katto on nykytaiteen museo Kiasma. Kuten ennenkin, kuvat saa suuremmiksi klikkamalla niitä hiirellä.