"Dessun
suu on tuohesta tehty." Näin lausui suorapuheinen sihteerini neiti B.
taannoin, kun tuskastui siihen, etten pärjännyt viinintunnistuskilpailussa.
Kalliit ja halvat viinit menivät minulta sekaisin, kun niitä sokkotestissä
maisteltiin, luokiteltiin ja arvioitiin.
En olisi
halunnut osallistua koko testiin, sillä viinit eivät ole minun
osaamisaluettani. Henkimaailman hommasta on kai kyse, kun joku tunnistaa
sokkona viinimerkin ja vielä vuosikerrankin. Minä en tunnista. Nuorena
opiskelijana tutuksi tulivat Liebfraumilch, Feteasca, Rioja Tinto, Algerialainen,
Marlin omenaviini ja muutamat muut, mutta eivät ne mielestäni mitään suuria
herkkuja olleet. Olut maittoi paremmin.
Virkatyöhöni
on vuosikymmeniä kuulunut istua iltaa asiakkaiden ja kontaktiryhmien kanssa
hienoissa ravintoloissa. Kalliit viinit kuuluvat asiaan. Maistelen toki niitä
seuran vuoksi, mutta olen hyvin pidättyväinen. Keskusteluun tarvittavan
viinintuntemukseni olen hankkinut enemmänkin alan kirjallisuudesta, en niinkään
omakohtaisista aistihavainnoista.
* * *
Kesäasunnollani
vieraili taas tänä kesänä muutamia kokouksista tuttuja kollegoita etelän
viinimaista. Oriveden Alkosta hankin juomia illanistujaisiin. Tapana on
kuitenkin ollut jo vuosikausia, että mainio naapurini T. hankkii tarpeen tullen
etelän vieraiden maistettavaksi myös aitoa eksoottista suomalaista
perinnejuomaa. Näin tehtiin tänäkin kesänä, kun tuli kaksi herrashenkilöä
Italiasta. T. tuntee seutukunnan ja osaa auttaa kesänaapuriaan tällaisissakin
hankinnoissa.
Ei sitä
paljon ollut, pieni puteli vain. Minun mielestäni se oli väkevää ja pahaa,
aivan helvetin pahaa, kuten aina ennenkin. Kunhan vähän näön vuoksi huuliani
kostutin. Mutta italianherrat riemastuivat: se on vähän kuin grappaa.
Olen
joskus Roomassa käydessäni maistanut grappaa sen verran että tiedän. Ei minun tuohisen
suuni makuun sekään. Mutta italialaiset kiinnostuivat, kun heille kerrottiin,
että tämä suomalainen perinnejuoma edustaa yksityistä yritteliäisyyttä ja on
kotikonstein valmistettu ja paja on ollut metsässä. He halusivat reseptin.
Toinen italialaisista herroista oli koulutukseltaan kemisti. Hän halusi oppia
ja kokeilla kotona.
T. on
monitaitoinen mies, ja niinpä hän osasi ohjeet. Minä tulkitsin. Paperille
kirjoitettiin resepti ja piirustettiin tarvittavat pannut, pöntöt ja putket.
Taitaa
käydä niin, että jossakin Milanon seudulla alkaa kohtapuoliin pannu pulputtaa.
Ties vaikka joudun tuotosta maistamaan,
sillä minulla näyttäisi myöhemmin talvella olevan taas edessä työmatka
Italiaan.
Kuvassa ei
ole kesänaapurini T. vaan perinnejuoman valmistamisen suurmestari Tippavaaran
isäntä Kankkulasta.