Ekakerta

Luultavasti useimmilla on nuoruudenmuistoja, jotka ovat vähän noloja. Sellaisia kuin eka känni tai eka seksi, jotka eivät sujuneet aivan ihanteellisella tavalla. Minulla ainakin on. Molemmissa tuli tunarointia.   

Silloin aikanaan se tuntui pahalta. Nyt paljon jälkeenpäin osaa olla itselleen armollinen ja ottaa muistot huumorilla. Niin kai niiden kuuluikin mennä, se on melkein kuin luonnonlaki.  

*   *   *     

Päteeköhän sama varttuneen iän ekakertoihin? Tuli vaan mieleen, kun minulla oli juuri yksi sellainen.  

Menin museoon. Liian myöhään hoksasin, että olen neljättä päivää eläkkeellä ja minulle kuuluu eläkeläisalennus pääsylipun hinnasta. Tuli sählinkiä, kun piti vaihtaa lippu ja näppäilla muutos kassakoneeseen. Nolotti tällainen ekakerta.   

Museossa sisällä tuntui nololta olla liikkeellä muita halvemmalla. Oli sellainen olo, että kuuluukohan tämä minulle ihan oikeasti vai olenko vilpillisesti liikkeellä, ihan samalla tavalla kuin nuorena opiskelijana tuntui, kun lintsasin Tukholman tunnelbanassa ilman lippua.   

Saa nähdä, meneekö tällainen nolotus joskus ohi vai jääkö se pysyväksi.   

*   *   *    

Joka tapauksessa, kävin alennettuun hintaan yhdessä suosikkimuseoistani, Amos Anderssonissa. Siellä ajan aina hissillä ensimmäiseksi ylimpään kerrokseen, johon tämä upporikas liikemies rakensi itselleen yksityisen kappelin alttareineen ja urkuineen (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi). Siinä paikassa on jotain poikkeuksellisen vaikuttavaa, varsinkin kun tuntee Amoksen omalaatuista henkilöhistoriaa.  

Kuten aina, minulle kävi taas niin, että en ehtinyt katsoa kuin vähän alkua näyttelystä, kun tuli museon sulkemisaika. Juutun aina liian pitkäksi aikaa katsomaan jokaista teosta.   

Pitää siis mennä uudestaan. Onneksi pääsen halvalla. Ehkä en silloin kuitenkaan enää aloita Amoksen kappelista.

Hyviä neuvoja

Hyviä neuvoja on tunnetusti hauska antaa mutta ikävä noudattaa.  

Olen puolieläkkeelle jäädessäni saanut hyvää tarkoittavilta työtovereiltani melkoisen määrän neuvoja ja ideoita, miten voisin lisääntyvän vapaa-aikani täyttää. Ettei nimittäin tulisi vapaa-ajanvietto-ongelmia...  

Esinaiseni ehdotti, että opiskelisin uuden kielen. Mietin hetken ja päätin että en opiskele. Olen koko työurani ollut tehtävissä, joissa olen tarvinnut kielitaitoa. Kahden kotimaisen kielen lisäksi pärjään sujuvasti kolmella muulla kielellä, ja se on riittänyt. Ranskan kielen taito olisi kyllä joskus ollut hyödyksi, mutta ilmankin olen saanut asiat hoidetuksi. Nyt on myöhäistä. En tunne motivaatiota.  

Viraston naisväki on ehdotellut kaikenlaista: joogaa, akvarellimaalausta, tanssia, sukututkimusta, muistelmien kirjoittamista, väitöskirjan tekemistä... Mielenkiintoisimmalta idealta äkkiseltään tuntuu ikonimaalauksen kurssi. Siihen puuhaan minulla ei ole vähäisintäkään kosketusta, joten menisin aivan tuntemattomille teille. Harkitsen.   

Vuoronvarausviraston väki tietää, että osaan kutoa. Niinpä eräs ehdotti, että laajentaisin taitoani, vaikkapa villapaitaan. Kollegani ovat nähneet, että joskus piruuksissani olen ottanut pitkään ja ikävään kokoukseen kutimen ja alkanut vakavana vääntää kaulaliinaa. Tähänastisen taitoni äärimmäisin ulottuvuus on sukan kantapää. Harkitsen tätäkin ehdotusta.  

Miespuoliset kollegani ovat tietenkin ehdotelleet urheilulajeja - kuitenkin tietoisina penseydestäni. Myönnän silti, että hauska olisi olla nuori ja notkea. En kuitenkaan ota edes harkintaan seiväshyppyä, kolmiloikkaa, vuorikiipeilyä tai mäkihyppyä. Enkä varsinkaan lumilautailua. Jousiammunta voisi ehkä sopia - kesäkotini niityllä siihen olisi tilaa.  

Yksi miespuolinen tuttava suositteli, että tekisin samoin kuin hän itse: menisimme syksyllä työväenopiston nikkarointikurssille, jolla valmistetaan ruumisarkku. Hmm, tätä täytyy vielä miettiä.  

Kuten tavallista, parhaan idean - tosin ihan eri sarjaan kuuluvan - sanoi fiksu sihteerini neiti B. Idea liittyi ulkonäköni kohentamiseen.  

Neiti B:n mielestä minä muistutan kaktusta.  

Hän tarkoitti partaani, jonka olen aina päättäväisesti trimmannut kahdeksan millimetrin sängeksi. Sihteerini mielestä minulle sopisi selvästi pidempi malli.  

Tätä ehdotusta olen jo alkanut toteuttaa.

Joutilaisuus

Ensimmäinen aamu puolieläkkeellä. Aikomus oli nukkua pitkään vapaan päivän valtuuttamana.  

Ei onnistunut. Heräsin epätavallisen aikaisin. Nukkuminen oli jotenkin levotonta, ja unen läpi oli aavistettavissa tietoisuus alkavan päivän epätavallisesta luonteesta. Piti ikään kuin ryhtyä olemaan tehokkaasti eläkkeellä heti aamusta alkaen. Ettei menisi vaivalla ansaittu ensimmäinen eläkepäivä hukkaan. 

Tunsin tarvetta toimia jotenkin toisin kuin työaamuina. En keksinyt muuta keinoa kuin muuttaa vakiintunutta aamiaistani. Keitin kahvia, kun aina ennen olen keittänyt teetä. Muutos tuntui merkittävältä.

Suihkun jälkeen jäin kylpytakki päällä katselemaan ikkunasta Töölöntorille. Torikauppa ei talvella kukoista. Suurin osa kulkijoista näyttää olevan menossa torin laidalla sijaitsevaan ruotsinkieliseen lukioon. Raitiovaunuja kolistelee Runeberginkatua pitkin. Bussit kääntyvät Runeberginkadulta Topeliuksenkadulle. Topeliuksenkadun ensimmäinen talo on kuuluisa vanhoista Suomi-filmeistä. Siinä asui ”Suomisen perhe”. 

Torin laidalla on ravintola, jossa sai alkunsa Suomen poliittisen lähihistorian suurin skandaali. Siellä syrjäisessä pöydässä käytiin neuvottelu, jonka seurauksena eräs entinen flikka sai pyytämättä ja yllätyksenä faksin. 

Toisella laidalla sijaitsee uudempi ravintola, joka näyttää olevan erityisesti kulttuuriväen suosiossa. Kahvitaukoa siellä näyttää viettävän usein moni tunnettukin, mm. ruotsinkielisen kirjallisuuden professori emerita, jolla on jännittävänmakuinen italialainen sukunimi ja joka on hiljattain julkaissut kirjan rakastumisestaan varttuneessa iässä. Minullekin tuttu luennoitsijana vuosikymmenten takaa. Sitten siellä istuu myös rokkitähtiä. Heitä minä tunnen huonommin, mutta äskettäin istuin siellä kaverin kanssa joka tunsi ja valisti minuakin. 

Monta askelta ei tarvitse ottaa kohti Hesperiankatuja, kun vastaan tulee kolmas ravintola. Se oli pitkään suljettuna, sitten se restauroitiin ja avattiin äskettäin uudestaan. Se oli aikoinaan kuuluisa herkuttelevien herrojen laaturavintola. Kekkonenkin kävi siellä. Minä en ole siellä vielä korjauksen jälkeen ehtinyt poiketa. 

Siitä sitten pari sataa metriä alamäkeen ja Hesperiankatujen yli, niin vastaan tulee minun kantakapakkani Elite. Se on vanha tyylikäs funkkispaikka. Mutta sekään ei ole entisellään. Aikaisemmin se oli rento paikka, jossa kävi paljon opiskelijoita ja taiteilijoita. Siellä on muistolaatalla merkitty Tauno Palon ja Matti Pellonpään kantapöytä. Nyt se on vähän turhan fiini ja kallis ruokaravintola. Ravintolan edessä on Mika Waltarin muistomerkki ”Kuningasajatus” (kuva), joka on muutama päivä sitten kuolleen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen suunnittelema. Waltari asui muutaman korttelin päässä Tunturikadulla, ja hänet näki usein kuljeskelemassa pienen koiransa kanssa niillä nurkilla. 

*   *   *   

Tällaisia ravintolapitoisia aatteita päässäni vilisti kun seisoin kylpytakki päällä katselemassa ikkunasta Töölöntorille. Nyt blogin lukija tietenkin aavistelee, että lähdin viettämään ensimmäistä vapaata eläkepäivääni johonkin näistä mainitsemistani ravintoloista. 

Väärin aavisteltu, mutta annan anteeksi. Ihminen on sellainen, epäluuloinen. 

Sen sijaan ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia. Uusi kokemus sekin. En ole tainnut koskaan ennen kirjoittaa blogia aamupäivällä. Vuosikymmenet olen kirjoittanut aamupäivisin erilaisia muistioita, raportteja ja suunnitelmia. 

Kyllä on siis elämäni muuttunut puolieläkkeelle siirtyessä. Kyllä on kivaa, kun voin aamulla jäädä kaikessa rauhassa katselemaan ikkunasta. 

Tosin huomenna aloitan puolieläkeläisen työurani ja menen konttoriin hakemaan materiaalia kirjoitustyötäni varten.