Kirjallisia syntejä

Itella toi kirjeen Helsingin kaupunginkirjastolta. Siinä pyydettiin palauttamaan myöhässä oleva kirja. En ollenkaan muistanut lainanneeni Esko Valtaojan kirjaa nimeltä Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen.

Penkominen kesti mutta tuotti tuloksen. Kirja löytyi. Se sijaitsi hyllyssäni mutta sen päälle oli sijoittunut Aku Ankan parhaita -sarjan osa XLIII nimeltä Lentävä matto. Saman alan teoksia molemmat, mutta Valtaojan kirja oli kapeampana jäänyt leveämmän alle näkymättömiin ja unohtunut sinne.

Tämäpä noloa. Ensimmäistä kertaa minua muistutetaan lainakirjan palauttamisesta, enkä ole edes lukenut lainaamaani kirjaa, en edes aloittanut. Sakko on siis tulossa, ei suuri mutta kuitenkin. Pedanttina luonteena olen varjeltunut kaikenlaisilta sakoilta iät ajat. Viimeksi muistelen saaneeni parkkisakon, mutta se oli kyllä edellisellä vuosituhannella. Se tapahtui Tampereella Salhojankadun pubin lähellä.

Sitten on kyllä vielä yksi nolo juttu, jonka taidan tässä tunnustaa…

Minulla on hyllyssäni yksi kirja, jonka olen lainannut joskus vuonna 1968 tai 69. Sitäkään en ole vielä lukenut.

Lukion äidinkielenopettajani Erkki V. jakeli meille kirjoja, joista piti valmistaa esitelmä. Minulle hän työnsi Artturi Järviluoman kirjoittaman näytelmän nimeltä Pohjalaisia.

En koskaan pitänyt siitä kirjasta esitelmää. Sain vaihdetuksi aiheen. Tilalle sain Johannes Linnankosken Pakolaiset. Mutta Järviluoman kirjaa en tullut palauttaneeksi. Siitä ei muistaakseni tehty mitään merkintää mihinkään lainausrekisteriin. 

Kouluvuodet loppuivat aikanaan, mutta kirja jäi minulle ja on seurannut minua vaellusvuoteni ja on nyt aakkosellisessa paikassaan Arvid Järnefeltin ja Jörö-Jukan välissä Töölöntorin asuntoni kirjahyllyssä. Joskus harvakseltaan kuten tänään asia juolahtaa mieleeni ja mietin, mitä minun pitäisi kirjalle tehdä. 

Pitäisikö minun ottaa Järviluoma mukaani, kun seuraavan kerran menen käymään Jyväskylässä ja painua nöyränä vanhan opinahjoni nykyisen rehtorin kansliaan, tunnustaa syntini ja anoa anteeksiantoa ja tarjoutua korvaamaan koululle aiheuttamani vuosikymmeniä kestänyt vahinko? 

Vai lähettäisinkö Järviluoman nimettömänä kirjekuoressa Jyväskylään enkä mitenkään paljastaisi itseäni. 

Vai enkö tekisi mitään, antaisin Järviluoman sijaita pysyvästi hyllyssäni Järnefeltin ja Jörö-Jukan välissä?

Vai lukisinko Järviluoman ensin?

Liberaali vai konservatiivi?

[eilinen sipulijuttu jatkuu]

Eilen kirjoitin poliittisesta ”eriseuralaisuudesta” joka leppyi yhteisen herkun ansiosta. Se herkku on sipuli, jota sain kesäkotini naapurilta ison kassillisen tuliaisiksi. Vänkäämisessä kohtasivat liberaali ja konservatiivi. Sama asetelma taitaa olla juuri nyt ajankohtainen muuallakin.

* * * 

Lapsuudenmuistoni on, että äitini inhosi sipulia, vaikka maalaistyttö olikin. Sipulia ei sopinut laittaa mihinkään ruokaan, ei murustakaan. Isälleni sipuli olisi kyllä kelvannut, mutta vaimo perheessä päättää. Niinpä minäkin jäin lapsena vaille kokemusta sipulin mausta. En osannut kaivata.

Ensitutustumiseni tuli joskus 16-vuotiaana. Oli maisteltu poikien kanssa kaljaa. Kiersimme yöllä nakkikioskin kautta kotiin. Kaverit tiesivät, että sipuli peittää hengityksen hajun. Kotiin saapuminen henki tuoksahtaen sisälsi katastrofin mahdollisuuden. Lihapiirakan väliin pyydettiin iso annos sipulisilppua. 

Tämäkin ekakerta jäi mieleeni elämyksenä, jota en ikinä unohda. Siitä hetkestä ymmärsin, että sipuli on herkkua. Minusta tuli Jyväskylän Kirkkopuiston laidalla sijaitsevan nakkikioskin viikonloppujen vakioasiakas.

Ensimmäinen tutustumiseni pizzaan tapahtui joskus 70-luvun alussa Tukholmassa. Lähelle Odenplania oli perustettu ravintola, joka erikoistui tähän eksoottiseen ruokaan. Sinne oli ainainen tungos.

Siinä ravintolassa sain kokea seuraavan ekakerran. En muista, minkä niminen pizza se ensimmäinen oli, mutta sen muistan, että siinä oli runsaasti valkosipulia. Siitä hetkestä ymmärsin, että valkosipuli se vasta herkkua onkin. 

Opiskeluvuosina minusta tuli melkein kasvissyöjä. Se ei ollut ideologia vaan käytännöllinen ratkaisu. Asuin opiskelijakommuunissa Kruununhaassa, ja yksi asukkaista oli kokkiopiskelija, joka johti ruokataloutta. Kasvisravinto osoittautui ammattilaisen tekemänä erinomaiseksi. Se sopi myös opiskelijan laihalle kukkarolle. Ehdottomia emme olleet - välillä teimme kokeiluja liharuokien puolelle, mutta ne jäivät vähiin.

Tältä kokilta opin paljon ruoanlaittotaitoja, ja eri sipulilajit olivat siinä kunnia-asemassa. Sitä olen jatkanut vuosikymmenet. 

En tiedä, onko sipulinhimoni peräisin sen puutteesta 16-vuotiaaksi asti. Ehkä on. Himo ei ole hellittänyt vuosien myötä. Lisään sipulia kaikkeen mihin voin. Valitsen usein ravintolassa ruokalajin tällä perusteella. 

Nyt kuitenkin vaara uhkaa. Olen ymmärtänyt, että sipulinkasvatuksen tulevaisuus suuntautuu geenimanipulaation suuntaan, jos amerikkalaiset aikeet toteutuvat. Uuden ajan sipuli tulee ennakkotietojen mukaan olemaan sellainen, että sen kuoriminen ja pilkkominen ei enää aiheuta kuorijalle kyyneleitä.

Sen verran konservatiivi minä olen, että tällaista uudistusta vastustan jyrkästi. Oikean sipulin tulee itkettää.

* * *  

Minulla on toinenkin samanlainen himon kohde. Se on ruisleipä. Sitäkin on ”uudistettu” huonoon suuntaan, tosin ei geenimanipulaation keinoin. Elanto teki aikoinaan parasta, mutta sitä ei enää ole. 

Kuvassa emme ole minä ja kesänaapurini, mutta vaikuttaa siltä, että samankaltaista poliittissävyistä näkemyseroa kuvan henkilöilläkin on. Ehkä tässä ovat 1960-luvun vastineet Haaviston ja Niinistön kannattajille? - (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Epäilyttävä helsinkiläinen vouhottaja

Kesänaapuri poikkesi Helsingin-reissullaan tervehtimässä. Hän on oikein mukava mies vaikka irvaileekin aina meitä helsinkiläisiä kummallisista vouhotuksista. Nytkin hän piti itsestään selvänä, että minä olen yksi niistä kelvottomista, jotka äänestivät Haaviston jatkoon. Hän kun tuntee minut ja omituiset kotkotukseni ja melkein 40 vuoden takaa. Osui kyllä oikeaan. Itse hän oli Väyrysen miehiä.

Tuliaisiksi hän toi ison kassillisen Längelmäveden rannalla kasvattamiaan sipuleita. Niiden maun suhteen mielipiteemme ja intohimomme osuvat paremmin yhteen. Sipuli-intonikin hän tuntee vuosikymmenien ajalta, joten hän on kohtuullisen vakuuttunut, että jopa helsinkiläiset vouhottajat ymmärtävät hyvän maun päälle.

Tuliaisten tuottama mielihyvä lievensi poliittista kiistaamme. Minä lepytin häntä vakuuttamalla, että voisinhan minä toki Väyrystäkin äänestää, ainakin sellaisessa tapauksessa, että toisella kierroksella olisivat olleet vastakkain Väyrynen ja Soini. Hän taas lepytti minua vakuuttamalla, että voisi toki Haavistoa äänestää, ainakin sellaisessa tapauksessa, että toisella kierroksella olisivat olleet vastakkain Haavisto ja se Essaja tai se Pidee.

Leppymisen rohkaisemana hän pyysi minua kuskiksi, kun hän itse on tottumaton ajamaan Helsingissä. Autonsa hän oli jättänyt olympiastadionin parkkipaikalle ja kävellyt siitä ylämäkeen Töölöntorille. Tavoite oli päästä autolla Jätkäsaaren satamaan ottamaan vastaan Tallinnan-reissulta palaavia sukulaisia.

Näin tapahtui. Ajoin Länsisatamaan ja takaisin ja vein matkalaiset vielä Hämeenlinnan moottoritien alkuun, josta heidän oli helppo lähteä jatkamaan matkaa kohti Pirkanmaata. Minä palasin Töölöön bussilla.

Sain Tallinnan-tuliaisiksi vielä ison suklaalevyn. En kehdannut kieltäytyä, mutta sitä en syö. Annan sen vaikka eteenpäin jollekin. Syy jyrkkään asenteeseeni ei ole mikään helsinkiläinen kotkotus eikä edes presidentinvaali. Lukija ymmärtää kielteisen asenteeni, jos viitsii kelata blogiani taaksepäin kaksi pykälää ja lukea sieltä postauksen nimeltä ”Kohtalaisen komea mies”. Sieelä on koko surkea totuus.

[sipulitarina jatkuu]