Epäilyttävä helsinkiläinen vouhottaja

Kesänaapuri poikkesi Helsingin-reissullaan tervehtimässä. Hän on oikein mukava mies vaikka irvaileekin aina meitä helsinkiläisiä kummallisista vouhotuksista. Nytkin hän piti itsestään selvänä, että minä olen yksi niistä kelvottomista, jotka äänestivät Haaviston jatkoon. Hän kun tuntee minut ja omituiset kotkotukseni ja melkein 40 vuoden takaa. Osui kyllä oikeaan. Itse hän oli Väyrysen miehiä.

Tuliaisiksi hän toi ison kassillisen Längelmäveden rannalla kasvattamiaan sipuleita. Niiden maun suhteen mielipiteemme ja intohimomme osuvat paremmin yhteen. Sipuli-intonikin hän tuntee vuosikymmenien ajalta, joten hän on kohtuullisen vakuuttunut, että jopa helsinkiläiset vouhottajat ymmärtävät hyvän maun päälle.

Tuliaisten tuottama mielihyvä lievensi poliittista kiistaamme. Minä lepytin häntä vakuuttamalla, että voisinhan minä toki Väyrystäkin äänestää, ainakin sellaisessa tapauksessa, että toisella kierroksella olisivat olleet vastakkain Väyrynen ja Soini. Hän taas lepytti minua vakuuttamalla, että voisi toki Haavistoa äänestää, ainakin sellaisessa tapauksessa, että toisella kierroksella olisivat olleet vastakkain Haavisto ja se Essaja tai se Pidee.

Leppymisen rohkaisemana hän pyysi minua kuskiksi, kun hän itse on tottumaton ajamaan Helsingissä. Autonsa hän oli jättänyt olympiastadionin parkkipaikalle ja kävellyt siitä ylämäkeen Töölöntorille. Tavoite oli päästä autolla Jätkäsaaren satamaan ottamaan vastaan Tallinnan-reissulta palaavia sukulaisia.

Näin tapahtui. Ajoin Länsisatamaan ja takaisin ja vein matkalaiset vielä Hämeenlinnan moottoritien alkuun, josta heidän oli helppo lähteä jatkamaan matkaa kohti Pirkanmaata. Minä palasin Töölöön bussilla.

Sain Tallinnan-tuliaisiksi vielä ison suklaalevyn. En kehdannut kieltäytyä, mutta sitä en syö. Annan sen vaikka eteenpäin jollekin. Syy jyrkkään asenteeseeni ei ole mikään helsinkiläinen kotkotus eikä edes presidentinvaali. Lukija ymmärtää kielteisen asenteeni, jos viitsii kelata blogiani taaksepäin kaksi pykälää ja lukea sieltä postauksen nimeltä ”Kohtalaisen komea mies”. Sieelä on koko surkea totuus.

[sipulitarina jatkuu]

Kuolemansynti numero 5

Tein harkitsemattoman teon. Yleensä olen pidättyväinen, mutta mikä lie voima sai minut ahnehtimaan. 

Jo Danten Jumalainen näytelmä (La divina commedia) varoittelee ahneudesta. Seitsemän kuolemansynnin luettelossa se on numero 5. Ahnehtijoita odottaa Danten mukaan kamala tulevaisuus helvetin syövereissä.

Kohtuuteen vetoaminen on keskeinen osa yhteiskunnallista moraalia. Näyttää siltä, että sellaista moraalia ei ole. Ahneus on mm. kaatanut niskaamme finanssikriisin. Kaikki nämä laajaa huomiota herättäneet optioskandaalit, jättieläkkeet ja muut ylenpalttiset palkitsemiset ja räikeät saneerausohjelmat ja muut kahmitut edut näyttäytyvät ahneuden ilmenemismuotoina.

Auttaako ahneudentorjunnassa mikään? Johtava presidenttiehdokkaamme on vedonnut ahnehtijoiden omaantuntoon. Lakeja ja sanktioita sen sijaan ei ole luvassa.

Miksi kohtuuteen vetoaminen toimisi nyt, kun se ei ole koskaan ennenkään toiminut. Se on täyttä toiveajattelua. Tällaisesta ei selvitä sormea heristämällä. En usko, että ainakaan eräillä finanssialan suurmestareilla alkaisi omatunto kolkuttaa - varsinkaan kun eräät heistä näyttävät olevan johtavan presidenttiehdokkaan suurrahoittajia.

* * * 
Katselin tänään kaksi elokuvaa, molemmat komedioita, jota pidän äärimmäisen vaikeana lajina. Huippuonnistujia on vähän: mestariluokkaan kelpuutan vain Chaplinin, Jacques Tatin ja Buster Keatonin. Tatin ”Enoni on toista maata” tuli taas Yle-Teemalta. Se liittyy tämän kirjoituksen teemaan siltä osin, että siinä esitetään satiirinen näkemys rahakkaan nousukasmaisuuden ja vanhan hyvän ajan elämäntyylien yhteentörmäyksestä. 

Toinen elokuva oli monimutkaisempi mutta aiheeseeni silti aineksia antava. Joel ja Ethan Coen ovat tarkkailulistallani vahvasti tyrkyllä komedian mestariohjaajien joukkoon, eivät vielä perillä mutta nousussa. ”Fargo” kuvaa mustan komedian keinoin tunaroivaa autokauppiasta, joka ajautuu liemeen. Sotkujen syynä on vähäväkisen ihmisen suuri rahanhimo. Siitä syntyy draama, jota voi kuvata sanoilla ”jokamiehen Shakespearea”. Huippuhyvä ironia syntyy siitä, että suupaltti naispoliisi, joka on viimeisillään raskaana, hoitaa pienin keinoin tilanteen, jossa amerikkalaisilta miespuolisilta kollegoilta olisi kulunut suuri määrä luoteja. 

* * * 

Minun ahneuteni oli tällä kerralla aika pientä. Tulin Sokoksen alakerroksen ruokakaupasta. Käytävällä on pitkä rivi pelikoneita. Minulla oli kassalta kourassa yksi euro. Pistin sen ohi kulkiessani vapaana olevan pelikoneen nieluun ja painelin nappuloita. Kone lähti pyörimään ja eikös tullut voitto. Viisi euroa.

Jos olisin ollut viisas, olisin lopettanut siihen. Mutta ahneus iski. Pelasin ne viisi euroa. Ei voittoja. Kaivoin harmissani lompakosta kourallisen kolikoita, ehkä kympin verran. Kaikki meni. Onkohan niille pelikoneille osuvaa suomenkielistä nimeä? Ruotsissa sellaisilla oli erinomaisen kuvaava nimi: ”enarmade banditer”.

Kyllä siinä menossa ahneus oli pontimena.

Kohtalaisen komea mies

Söin jouluna suklaata. Ei olisi pitänyt. Siitä saa finnejä.

Heti pyhien jälkeen ilmestyi finni poskeen. Oikein pulska ja punainen. Sitten ilmestyi kaksi finniä lisää, onneksi molemmat parran sekaan, josta ne eivät näy, vain tuntuvat. Sitten kasvoi yksi niskaan.

Mitä tämä tällainen on? Olenko palannut murrosikään?

Onhan minulla tietysti muutenkin teinin tavat, täytyy myöntää. Yökaudet räplään tietokonetta, aamulla nukun pitkään ja päivät olen enemmän tai vähemmän torkuksissa ja oikutteleva. 

Olenkohan edes koskaan tullut kunnolla aikuiseksi, sillä minulla on vielä kaksi viisaudenhammastakin puhkeamatta.
Toisaalta voin lohduttautua sillä, että optikko suositteli minulle viime kesänä silmälaseja, joista hän käytti nimitystä ”aikuisnäkölasit”. Ei siis mitkään teininäkölasit.

Mutta tämä finnitauti ei tunnu menevän ohi. Kuinka kauan suklaan vaikutus voi kestää? Koko loppuelämänkö? Tänään ilmestyi uusi lihava finni, entistä pahempaan paikkaan, keskelle otsaa.

Pisteliäs ja nuori sihteerini neiti B. sanoi kerran minun olevan ”kohtalaisen komea mies, ainakin nenästä ylöspäin”. En ole varma, mitä hän sillä tarkoitti. Ehkä sitä, että minulla on tukkaa tallella.

Mutta silloin kun hän kehuvan lausuntonsa antoi, minulla ei ollut finniä keskellä otsaa.

Nyt ryhdyn tutkimaan, löytyykö finnitautisille kuusikymppisille terapiaa tai vertaistukiryhmää.