Kuolemansynti numero 5

Tein harkitsemattoman teon. Yleensä olen pidättyväinen, mutta mikä lie voima sai minut ahnehtimaan. 

Jo Danten Jumalainen näytelmä (La divina commedia) varoittelee ahneudesta. Seitsemän kuolemansynnin luettelossa se on numero 5. Ahnehtijoita odottaa Danten mukaan kamala tulevaisuus helvetin syövereissä.

Kohtuuteen vetoaminen on keskeinen osa yhteiskunnallista moraalia. Näyttää siltä, että sellaista moraalia ei ole. Ahneus on mm. kaatanut niskaamme finanssikriisin. Kaikki nämä laajaa huomiota herättäneet optioskandaalit, jättieläkkeet ja muut ylenpalttiset palkitsemiset ja räikeät saneerausohjelmat ja muut kahmitut edut näyttäytyvät ahneuden ilmenemismuotoina.

Auttaako ahneudentorjunnassa mikään? Johtava presidenttiehdokkaamme on vedonnut ahnehtijoiden omaantuntoon. Lakeja ja sanktioita sen sijaan ei ole luvassa.

Miksi kohtuuteen vetoaminen toimisi nyt, kun se ei ole koskaan ennenkään toiminut. Se on täyttä toiveajattelua. Tällaisesta ei selvitä sormea heristämällä. En usko, että ainakaan eräillä finanssialan suurmestareilla alkaisi omatunto kolkuttaa - varsinkaan kun eräät heistä näyttävät olevan johtavan presidenttiehdokkaan suurrahoittajia.

* * * 
Katselin tänään kaksi elokuvaa, molemmat komedioita, jota pidän äärimmäisen vaikeana lajina. Huippuonnistujia on vähän: mestariluokkaan kelpuutan vain Chaplinin, Jacques Tatin ja Buster Keatonin. Tatin ”Enoni on toista maata” tuli taas Yle-Teemalta. Se liittyy tämän kirjoituksen teemaan siltä osin, että siinä esitetään satiirinen näkemys rahakkaan nousukasmaisuuden ja vanhan hyvän ajan elämäntyylien yhteentörmäyksestä. 

Toinen elokuva oli monimutkaisempi mutta aiheeseeni silti aineksia antava. Joel ja Ethan Coen ovat tarkkailulistallani vahvasti tyrkyllä komedian mestariohjaajien joukkoon, eivät vielä perillä mutta nousussa. ”Fargo” kuvaa mustan komedian keinoin tunaroivaa autokauppiasta, joka ajautuu liemeen. Sotkujen syynä on vähäväkisen ihmisen suuri rahanhimo. Siitä syntyy draama, jota voi kuvata sanoilla ”jokamiehen Shakespearea”. Huippuhyvä ironia syntyy siitä, että suupaltti naispoliisi, joka on viimeisillään raskaana, hoitaa pienin keinoin tilanteen, jossa amerikkalaisilta miespuolisilta kollegoilta olisi kulunut suuri määrä luoteja. 

* * * 

Minun ahneuteni oli tällä kerralla aika pientä. Tulin Sokoksen alakerroksen ruokakaupasta. Käytävällä on pitkä rivi pelikoneita. Minulla oli kassalta kourassa yksi euro. Pistin sen ohi kulkiessani vapaana olevan pelikoneen nieluun ja painelin nappuloita. Kone lähti pyörimään ja eikös tullut voitto. Viisi euroa.

Jos olisin ollut viisas, olisin lopettanut siihen. Mutta ahneus iski. Pelasin ne viisi euroa. Ei voittoja. Kaivoin harmissani lompakosta kourallisen kolikoita, ehkä kympin verran. Kaikki meni. Onkohan niille pelikoneille osuvaa suomenkielistä nimeä? Ruotsissa sellaisilla oli erinomaisen kuvaava nimi: ”enarmade banditer”.

Kyllä siinä menossa ahneus oli pontimena.

Kohtalaisen komea mies

Söin jouluna suklaata. Ei olisi pitänyt. Siitä saa finnejä.

Heti pyhien jälkeen ilmestyi finni poskeen. Oikein pulska ja punainen. Sitten ilmestyi kaksi finniä lisää, onneksi molemmat parran sekaan, josta ne eivät näy, vain tuntuvat. Sitten kasvoi yksi niskaan.

Mitä tämä tällainen on? Olenko palannut murrosikään?

Onhan minulla tietysti muutenkin teinin tavat, täytyy myöntää. Yökaudet räplään tietokonetta, aamulla nukun pitkään ja päivät olen enemmän tai vähemmän torkuksissa ja oikutteleva. 

Olenkohan edes koskaan tullut kunnolla aikuiseksi, sillä minulla on vielä kaksi viisaudenhammastakin puhkeamatta.
Toisaalta voin lohduttautua sillä, että optikko suositteli minulle viime kesänä silmälaseja, joista hän käytti nimitystä ”aikuisnäkölasit”. Ei siis mitkään teininäkölasit.

Mutta tämä finnitauti ei tunnu menevän ohi. Kuinka kauan suklaan vaikutus voi kestää? Koko loppuelämänkö? Tänään ilmestyi uusi lihava finni, entistä pahempaan paikkaan, keskelle otsaa.

Pisteliäs ja nuori sihteerini neiti B. sanoi kerran minun olevan ”kohtalaisen komea mies, ainakin nenästä ylöspäin”. En ole varma, mitä hän sillä tarkoitti. Ehkä sitä, että minulla on tukkaa tallella.

Mutta silloin kun hän kehuvan lausuntonsa antoi, minulla ei ollut finniä keskellä otsaa.

Nyt ryhdyn tutkimaan, löytyykö finnitautisille kuusikymppisille terapiaa tai vertaistukiryhmää.

Paha kieli

On kiusallista kun joutuu huomauttamaan toiselle ihmiselle hänen tekemästään virheestä.

Juuri niin olen kuitenkin joutunut tänään tekemään. Vieläpä varsin arvovaltaisille englantilaiselle kollegalleni, joka on kirjoittamassa virka-alaamme liittyvää artikkelia. Siihen on tulossa myös viittauksia Suomeen ja siinä yhteydessä mainitaan kolme suomalaista henkilöä nimeltä.

Tänään sain tekstiluonnoksen lausuntoa varten luettavakseni. Huomasin, että yksikään kolmesta suomalaisnimestä ei ollut oikein kirjoitettu. Kyse ei edes ollut mistään ä:n ja ö:n yläpilkkujen puuttumisesta vaan oikein kunnolla sekaisin menneestä kirjainjonosta. Ja minä kun olin taatusti lähettänyt hänelle huolellisesti oikein kirjoitetun mallin juuri tätä käyttöä varten.

Tässäpä nyt sitten jouduin huomauttelemaan, että et tainnut olla aivan huolellinen. Pohdittavaksi jäi, onnistuinko olemaan riittävän hienotunteinen ja kätkemään kiusallisen yksityiskohdan monien kehujen sekaan johonkin loppupuolen sivulauseeseen.

Kaikkiahan me toki tiedämme, että kielemme on vaikea ja omituisen kuuloinen ja näköinen. Mutta kuinka vaikea? Sanat ovat pitkiä, niissä on omituisia kaksoisvokaaleita ja - konsonantteja. Niin näissä väärin kirjoitetuissa nimissäkin.

Parhaan tuntemani todisteen Suomen kielen mahdottomuudesta antoi aikanaan amerikkalainen rikoskirjailija Raymond Chandler. Siteeraan tässä hänen kirjettään kustantajalle vuodelta 1954. (Tekstin suomentajaa en valitettavasti ole tullut merkinneeksi muistiin.) 

Parahin Roger:
Ennen kuin ryhdyn vastaamaan lukuisiin asioihin mainiossa kirjeessäsi, pari kolme asiaa jotka pelkään muuten unohtavani. 


1. Säästä Herran tähden väeltäsi se vaiva että lähettäisivät minulle 8 kappaletta suomennettua kirjaa. Neljä riittää mainiosti. Vaimoni haluaa yhden (hän säilyttää yhden kappaleen kaikista töistäni jotka koskaan on julkaistu, jopa roskalehdissä painetuista jutuista), itselläni pidän yhden ns. arkistokappaleen ja ainahan voi sattua, että tässä maailmassa tapaa jonkun, joka haluaisi kirjan suomeksi. 


Suomalaiset tekevät hyvää jälkeä, mutta Jeesus mikä kieli! Siinä on kaikki väärinpäin. Aikoinaan kuvittelin tulevani vertailevaksi kielitieteilijäksi (epäilemättä pelkkää nuoruuden haihattelua) ja tutustuin pintapuolisesti sellaisiin kieliin kuten nykykreikkaan (siinä vasta rappeutunut kieli - se vain muistuttaa kreikkaa, mutta rikkaus ja monimuotoisuus on kadonnut, kaikki sävyt, koko kielen viehätys), armeniaan, unkariin, puhumattakaan itsestäänselvistä kuten romaanisista kielistä tai germaanisesta kieliryhmästä. Minulla oli jopa vuoteeni vieressä seinällä taulu jossa oli mandariinin- kiinan 214 keskeistä ideogrammia kun asuin Pension Naijolletissa, 27 Boulevard St. Michel, au einquieme. 


Mutta suomi. Helvetti, sehän on pahempaa kuin mikään muu kieli.

Kirjoituksesta kaikuu syvällinen perehtyneisyys.

Viereinen kuva on amerikkalaisen Oscar-palkitun elokuvan ”Farmarin tytär” (The Farmer´s Daughter, ohj. H. C. Potter 1947) alkuteksteistä. Se liittyy kirjoitukseni aiheeseen sillä tavalla, että elokuva perustuu Hella Wuolijoen näytelmään / elokuvaan nimeltä ”Juurakon Hulda”. Wuolijoki julkaisi sen usein käyttämällään pseudonyymillä, joka oli Juhani Tervapää.

Katsokaapa, kuinka amerikkalainen tekstinkirjoittaja kirjoitti tämän suomenkielisen nimen elokuvan alkuun. Ei sielläkään oltu aivan huolellisia. Kuvan saa klicsauttamalla suuremmaksi.