Kirjoita joulukortti

Kävin perinteellisellä tervehdyskäynnillä vanhainkodissa iäkkään sukulaiseni luona. Muori huitelee jo yhdeksääkymppiä ja lujaa menee. Uutena harrastuksena oli alkanut discotanssi. Sujuu kuulemma hyvin pyörätuolissa istuenkin.

Perinteinen tuliaiseni oli pullo konjakkia. Edellinen, elokuussa aloitettu pullo, olikin jo vähissä. Kulutus on lusikallinen päivässä, juhlapäivinä kaksi. Oikein hurjissa juhlissa, kuten nimipäivänä, menee kolme tai neljäkin lusikallista, tosin naapurihuoneen mummelin suosiollisella avustuksella. Tavallisina päivinä ryypiskely tapahtuu yksin.

Huono kuulo muoria vaivaa. Radiolla hän ei tee mitään, televisiossa on onneksi tekstitys. Puhelimesta hän luopui jo vuosia sitten, sillä keskustelusta ei apuvälineidenkään avulla tullut mitään. Uusi harmillinen asia oli käden vapina. Siksi hän minut kutsuikin näin hyvissä ajoin ennen joulua, sillä hän tarvitsi apua joulukorttien kirjoittamiseen.

Ensin kirjoitettiin kortti kaikille saman käytävän asukkaille ja hoitajille. Kortteja ei kuitenkaan käydä itse tiputtamassa vastaanottajan postiluukusta vaan niihin liimataan postimerkki ja ne kierrätetään Itellan kautta.

Sitten kirjoitettiin kortti kaikille muille tuttaville, meille jotka olemme käyneet tervehtimässä. Minullekin. Ei meitä monta ollut.

Sitten alkoi mielenkiintoinen vaihe. Muori kaivoi esiin muistikirjansa, joka oli täynnä osoitteita. Heti näki, että kirja oli vanha. Nimet ja osoitteet oli kirjoitettu mustekynällä. Käsialat olivat kauniita, osin lapsekkaita. Tuttavia ja ystäviä vuosien varrelta, nuoruudesta. Näille lähetetään myös joulukortti, niin kuin muori kertoi joka joulu itse tehneensä, ennen kuin käteen tuli vapina.

Ihmettelin vähän, onko hän varma, että osoitteet ovat ajan tasalla, jos kontaktia ei ole jopa vuosikymmeniin ollut. 

Ei huolta! Mihin ihmiset kotoaan muuttaisivat. Jos joku olisi sattunut muuttamaan, kyllä postinkantaja tietää ja osaa viedä kortin perille.

Sain kuulla monta kertomusta muistikirjan nimistä. Yksi oli rippikoulussa tutuksi tullut ja sittemmin Saarijärvellä kätilönä toiminut. Toinen tuli tutuksi konttoriopistossa heti sodan jälkeen. Yksi oli Voltin asemapäällikön rouva, joka tuli tutuksi kirkkokuoropäivillä 50-luvulla. Yksi oli huonetoveri matkustajakodissa jollakin matkalla. Yhden kanssa muori riiusteli ja kulki tansseissa joskus kauan sitten. Yksi oli Karjalan evakoita, oikein iloinen ja mukava ihminen. Yksi oli sotasokean kanssa naimisiin mennyt luokkatoveri, joka muutti Joutsenoon. Yksi poliisin rouva jäi yksi lapsilauman kanssa, kun hulttiomainen mies löysi nuoremman. Ja niin edelleen. Nimiä oli kolmisenkymmentä.

Kaikille näille siis kirjoitin nyt joulukortin.

Osoitteeksi merkittiin se, mikä muistikirjasta löytyi. Postinumeroita ei ollut, katujen nimiä ja numeroita ei kaikissa ollut, sen sijaan oli kaikenlaisia kantopiirejä ja talojen ja kiinteistöjen nimiä.

Laskin mielessäni, että kukaan muistikirjan henkilöistä ei voi olla alle 85-vuotias. Monet ovat yli 100-vuotiaita. Rippikoulukaveri, joka on ollut Saarijärvellä kätilönä, on jäänyt eläkkeelle viimeistään 80-luvulla. Voltissa eivät junat ole vuosiin pysähtyneet, joten tuskin siellä on enää asemapäällikköäkään, saati sitten liki 100-vuotiasta. Kortin osoite on kuitenkin Asemapäällikkö ja rouva XX, Voltti, as.  

Muori valitsi tarkkaan, millainen joulukortti kenellekin lähetetään. Hienonsorttisille ihmisille oli hyvä olla kimaltelevaa. Uskonnolliselle pistettiin enkeleitä, kuten sille kirkkokuororouvalle. Muori myös liimasi itse postimerkit. Minä lupasin viedä kortit punaisessa kuoressa postilaatikkoon.

Nyt minulla on läjä joulukortteja postiin pistettäväksi. Postinumerot löytäisin listasta mutta en kadun nimiä enkä numeroita. Enkä varsinkaan sitä, asuvatko henkilöt niissä ositteissa, onko naisihmisillä ehkä eri sukunimi kuin nuorena enkä edes sitä, onko kukaan edes hengissä.

Minulla on myös moraalinen ongelma. Olisiko iso synti ja petos, jos jättäisin röyhkeän omavaltaisesti muistikirjan kortit lähettämättä. Enkä kertoisi lähettäjälle mitään.

Elämä pelkkää juhlaa

Joku viisas kirjoitti joskus, että aika on luonnon keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa. Taisi olla näsäviisas.

Määritelmän totuusarvo tuli empiirisesti testatuksi viimeksi kuluneen viikon aikana. Määritelmä osoittautui virheelliseksi. Aikaahan olisi vaikka kuinka paljon - miksi siis kaikki juhlat järjestetään peräkkäisinä päivinä? Siis kaikki sellaiset juhlat, joihin minä joudun menemään.

Ensin oli ystävän tohtorinväitös ja siihen liittyvä karonkka. Sitten Vuoronvarausviraston pikkujoulu sidosryhmille. Sitten tuttavaperheen nuoren neidin ylioppilasjuhla ja samana iltana kaverin 60-vuotisjuhla. Sitten itsenäisyyspäivän juhla ja vielä jatkot.

Maljoja nosteltiin kaiken aikaa. Joka paikassa oli tarjolla kuohujuomaa ja boolia, useimmissa myös väkevämpiä. Mutta minä kun en ole erityisemmin kuohujuomien ja makeiden sekoitusten ystävä, enkä varsinkaan väkevien. Kiusallisen huomion välttämiseksi ei niistä kuitenkaan voi sosiaalisessa tilanteessa kieltäytyä. Minun mielijuomani olisi olut, mieluiten nautittuna saunan jäähdyttelytauolla kesäkotini laiturilla Längelmäveden rannalla. Olut kelpaa myös hyvässä kaveriseurassa ravintola Elitessä tai Kosmoksessa.

Ruokapuoli kaikissa kemuissa oli vähän niin ja näin. Oli monenlaista naposteltavaa pikkupalaa, täytekakkua, tuulihattua ja piirakkaa, joissakin jopa salaattia. Näin pitkässä putkessa ne kuitenkin tuntuivat riittämättömiltä. Kahtena yönä kotiin palatessa piti hakea hätäapua nakkikioskilta.

Onneksi oli tarpeeksi valkoisia paitoja ja tumma pukukin jotenkuten mahtui. Frakki oli säilynyt kunnossa pukupussissa, vaikka edellisestä käytöstä oli kolme vuotta. Nyt paidat ovat menossa pesuun ja pukupussi pitää pakata odottamaan, tulisiko sen sisällölle joskus taas käyttöä.

Nyt ei ole juhlia tiedossa. On aika yrittää kuntoutua kohmelosta. Vuorokausirytmi on tavallistakin sekaisemmassa tilassa. Se on saatava kuntoon. Eliteen tai Kosmokseen en poikkea. Ruokalassa valitsen kasvispainotteista ruokaa. Käyn pitkillä iltakävelyillä. En notku yökausia netissä.

Mietteitä kaiken tarpeettomuudesta

Ensimmäisen kerran otsikon eksistentiaalinen perusepäily nousi mieleeni, kun olin vähän toisella kymmenellä. En muista, päädyinkö silloin pohdiskelussani mihinkään. Myöhemmin päädyin.

Epäilylle oli hyvä syy. Olin saanut isältäni luvan tutkia vanhan herätyskellon sisuskaluja. Perheeseen oli hankittu uusi kello eikä vanhaa enää tarvittu.

Sain isältä työkaluja, joilla rupesin purkamaan isokokoisen kellon rattaita ja vietereitä. Ehkä isä halusi nähdä, kuinka pojalta sujuu pikkutarkka työ.

Irrotin kaiken minkä irti sain ja samalla piirsin lyijykynällä paperille muistiin, miten osat sijaitsivat. Aikomus oli ensin purkaa ja sitten koota kaikki ennalleen.

Vaikeaksi meni. Purkaminen kyllä onnistui mutta uudelleen kokoaminen ei. Vaikka miten sommittelin rattaita paikalleen, aina kaksi osaa jäi yli. Monta päivää yritin, lopuksi pahalla sisulla.

Hämmästys oli suuri, kun lopulta kyllästyttyäni yrittämään kiinnitin takakannen ja vedin kokeillakseni kellon käyntiin. Kello lähti tikittämään eikä edes pahasti jätättänyt. Herätyskilinäkin toimi niin kuin piti.

Silloin tuli ensimmäisen kerran mieleen, että miksi ihmeessä kellotehtaassa oli tungettu sinne tarpeettomia osia kun ilmankin olisi selvitty. Oliko siinä jonkinlaista aikuisten turhamaista tärkeilyä? Tai ehkä sillä konstilla kellon hintaa saatiin nostetuksi, kun oli niin paljon tärkeän näköisiä osia. Mutta pahoista teoista seuraa rangaistus: kello rikkoutuikin juuri niiden tarpeettomien osien vuoksi.

Tämä vanha tapaus tuli mieleen, kun Vuoronvarausliiton teknisen osaston johtaja kertoi uuden kalliin älypuhelimensa menneen rikki. Ei ole monta kuukautta siitä, kun hän ylpeänä esitteli uutta ihmevempulaansa ja sen kaikkia sovelluksia. Minusta niitä oli liikaa ja suuri osa aivan tarpeettoman tuntuisia. Tätä en tietenkään sanonut ääneen. 

En myöskään sanonut ääneen kerettiläistä ajatusvälähdystäni, että mitä jos ottaisin ja purkaisin hänen älypuhelimensa, poistaisin muutaman osan ja sovelluksen. Kyllä se sitten siitä taas… 

Näitä tarpeettomia osia on vaikka missä, jopa minussa itsessäni. Lääkäri on vuosien varrella poistanut minun sisuksistani umpisuolen, kitarisat ja kaksi viisaudenhammasta. Silti olen toimintakuntoinen, etten sanoisi entistäkin ehompi, aivan kuin se herätyskello. 

Eräältä tuttavaltani lääkäri poisti kaksi varvasta. Kaveri ensin luuli, että elämä on pilalla, mutta sitten hän alkoi löytää elämää helpottaviakin puolia. Muhkeavatsainen mies on tyytyväinen, kun nyt on entistä vähemmän vaivalloisesti saavutettavia varpaankynsiä leikattavana. 

(Kuvassa aiheeseen liittyvää viranomaisohjeistusta kesäkotini maisemista. Klikkaamalla kuva suurenee lukukelpoiseksi).