Muille maille

Olen ollut aikeissa ostaa uuden puvun, sellaisen hyvälaatuisen, kotimaisen. Etsiskely ei ole tuottanut tulosta. Olen hitaasti alkanut ymmärtää, että ei koskaan tuotakaan tulosta, jos pidän kiinni vaatimuksestani, kotimaisuudesta. Suomessa ei enää tehdä miesten pukuja. Ei myöskään kauluspaitoja.

On se nyt perhanaa! 

Pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöäni, mutta tällainen kiukuttaa. Olen saanut valistusta alan ammattilaiselta ja tiedän nyt, että viimeinen suomalainen miesten puku valmistui joulun alla 2009. Historiallinen tapahtumapaikka oli Turon tekstiilitehdas Kuopiossa. Sen jälkeen tuotanto siirrettiin Liettuaan ja Bangladeshiin. Sellaisia pukuja löytyy vielä, joissa lukee Designed in Finland mutta ei Made in.

Perehdyin aiheeseen tarkemmin. Parhaina aikoina Turo valmisti 3000 pukua päivässä, loppuaikoinakin vielä 10000 vuodessa. Yhden puvun varmistuminen kangaspakasta prässäämiseen kesti kaksi ja puoli tuntia. Tämä olikin ongelma, sillä työ on kallista. Bangadeshissä ompelija tekee kuukauden työtä 50 eurolla.

Näinhän se menee, kaikilla aloilla, ei vain tekstiiliteollisuudessa. Euroopassa pyydystetyt kalat lennätetään Kiinaan suomustettaviksi ja fileoitaviksi ja lennätetään sitten pakastettuina kalapuikkoina takaisin. Suomenkin suuret pesulat alkavat lennättää likapyykkilasteja pestäväksi ja silitettäväksi Kiinaan ja paluulennolla takaisin. Eikä maksa paljon!

Tämä on globalisaatiota. Pörsseissä sijoittajat taputtavat käsiään huomatessaan osinkojensa kasvaneen onnistuneiden saneerausten seurauksena ja toimitusjohtajat palkitaan valtavilla bonuksilla ja eläkkeillä.

Minä näen tämän tuhoisana tienä, joka pitäisi katkaista, muutoin Suomelle käy huonosti. Mutta ei sitä voi katkaista. Viholliskuvaa ei hahmoteta oikein. Ei tätä torjuta armeijan horneiteilla eikä jalkaväkimiinoilla. Natoon liittymiselläkään asiaa ei auteta, pikemminkin pahennetaan.

* * * 
Muutama vaatturi olisi jäljellä. Sain selville, että miesten pukuun tarvitaan viikon työ. Hinta olisi reilusti yli 3000 euroa. Ei onnistu, en tarvitse juhlapukua kovinkaan usein, ei tuollaisia rahoja siihen voi sijoittaa.

Täytyy harkita, tyydynkö vanhaan vai luovunko periaatteestani ja katsastan, mitä Bangladeshissa on saatu aikaan. Tai sitten Dressman.

Naiset Venuksesta, miehet...

Kävin Hectorin konsertissa jäähallissa.

Hector on aikamatka minun ikäpolveni nuoruuteen 60-luvulle. Hän on aikakautensa tulkki, hän onnistui muuttamaan kielikuviksi nuoruuden tunnelmia, välillä kipeitäkin tuntoja. Hector on parhaimmillaan ollut nuoren miehen tunteiden tulkki.

Hänen monissa teksteissään värähtelee seksuaalinen kaipaus ja ahdistus, sellaisena kuin vain nuori mies - tai pikemminkin keskenkasvuinen poika - kaikessa epävarmuudessaan asian sisimmässään tuntee. Yksi parhaista esimerkeistä on ”Aki, Make, Pera ja mä”: ” - - Jos saisit kuulla mitä tein / mä kanssa tyttöjen illoin / Sä yllättyisit varmaankin / Ei pidä luulla, että vein / Mä niiltä kunnian silloin / Kun tuskin uskalsin mä koskee / Aroin huulin jotakin poskee / Kuinka paljon, kuinka turhaan / Hellyyttä mä silloin pelkäsin - - ”

Hector on parhaimmillaan ollut poikkeuksellisen taitava kielikuvien, varsinkin metaforan, käyttäjä. Muistan vieläkin elävästi, millaisen täysosumatunnelman aiheutti ensimmäinen kerta, kun kuulin kappaleen ”Mä olen hautausmaa”. Se on täyttä metaforaa alusta loppuun:

Nyt siitä vuosia jo on, kun itkin kuutamoon.
Kuu on miehitetty, itsekin mä muuta oon.
Mä olen karvainen mies, mä olen hautausmaa.
Mä oon siipirikko, kuljen taaksepäin.
Mä olen menevä mies, mä olen historiaa.
Mä oon siipirikko laput silmilläin.
Mä olen kasvoton mies, mä pelkään paljastajaa.


Se kuusikymmenluvun alku oli rautainen,
Vaikka tyttö oli rinnoiltansa lautainen.
Niin siitä sanottiin, Elvistä janottiin,
Ja niin limbon suuren ali kuljettiin.
Mun sormi ihoa sai ja vähän isommat nai.
Ja niin aivot maailmalta suljettiin,
Ja sitten minäkin sain, nyt koko maailmaa nain.


Nyt aika pysähtynyt on, ja katson kuutamoon.
Kaikki seisoo, nyt mä miehen kylkiluuta oon.
Mä olen loputon yö, mä olen kirjallisuus.
Mä oon Jeesus-lapsi ilman Mariaa.
Mä olen aikojen työ, mä olen Raamattu uus.
Laulan yöhön kuutta uutta aariaa.
En pelkää historiaa, mä olen hautausmaa.

Tämä on nostalgiaa nuoruuden miesnäkökulmasta. Metaforat ovat aika karskeja, eivät mitenkään hempeitä. Tätä kuunnellessani jäin miettimään, onko olemassa mitään lyriikkaa, joka kuvaisi aihetta nuoren naisen näkökulmasta, niille nuorille neideille, jotka yhtä lailla olivat kokemusten osapuolina.

Ei ole, en minä ainakaan tiedä. En keksinyt muuta kuin yhden runon, mutta se on paljon vanhempi, ja siitä puuttuu kokonaan rock-viritys. Mutta sekin oli aikakautensa ääni, nimenomaan naisääni, hempeä, eteerinen, esoteerinenkin. Runoilija on Edith Södergran.

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa . . .
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja turmiota,
olen hyppy vapauteen ja itseyteen . .
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja ripeä,
olen vesi, syvä mutta polviin saakka uskalias,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta.
(Vierge moderne - 1916, suom. Pentti Saaritsa)

( Jag är ingen kvinna. Jag är neutrum. / Jag är ett barn, en page och ett djärvt beslut, / jag är en skrattande strimma av en scharlakanssol… / Jag är ett nät för alla glupska fiskar, / jag är en skål för alla kvinnors ära, / jag är ett steg mot slumpen och fördärvet, / jag är ett språng i friheten och självet… / Jag är blodets viskning i mannens öra, / jag är en själens frossa, köttets längtan och förvägran, / jag är en ingångsskylt till nya paradis. / Jag är en flamma, sökande och käck, / jag är ett vatten, djupt men dristigt upp till knäna, / jag är eld och vatten i ärligt sammanhang på fria villkor…)

Tiedän, tiedän, ja hyväksyn vastaväitteet. Rinnastus on täysin epäpyhä ja anakronistinen.

Mutta silti. Minulle avautuu näissä näkökulma samaan asiaan. Yhteistä on toistuvan metaforarakenteen (”Mä oon…” / ”Olen…”) kuvakielelle siirretyt sisäiset tunnot suuren mysteerin edessä.

Ja sitten näissä kahdessa on minun lukukokemuksessani se iso ero: maskuliininen ja feminiininen elämys - vaikka Södergran neutrumista puhuukin.

Mietittäväksi jää, pitääkö paikkansa miete, jonka Mark Levengood jossakin esitti: ”Naiset ovat Venuksesta, miehet Äänekoskelta.”

(Kuvassa Tapio Tapiovaaran kuvitusta Edith Södergranin teokseen Runoja - WSOY 1968)

Homo

Olin teatterissa. Pirkko Saision kirjoittama ja ohjaama musikaalia ”Homo - outojen ooppera” Kansallisteatterin suurella näyttämöllä miellytti kovasti. Pitkästä aikaa tarjolla on häpeämätöntä kabareeperinnettä. Se tuntuu lahjalta, sillä suomalainen teatteri on ollut kitsas tarjoamaan sellaista.

Mieleen nousee Lilla Teaternin kultakausi, vuosittain toistuneet älykkäät ja pisteliäät revyyt. Siitä on jo kauan, se oli Vivica Bandlerin ja myöhemmin Lasse & Bisse -parivaljakon johtajakautta (= Pöysti & Ulfsson). Tukholmassa älykästä revyytä / kabareeta sai vielä 1970-luvulla nauttia enemmän, tekijöinä mm. Hasseåtage (Alfredson & Danielsson), Kar de Mumma ja Povel Ramel.

Yleisö osasi arvostaa Kansallisteatterin uutta produktiota. Esitys oli melkoista naurun juhlaa, väliaplodeja riitti. Huumori on päällimmäisenä, mutta pinnan alla on vakavaa puhetta ja kokemusta.

Homon tuottaminen kansalliselle päänäyttämölle on mitä ajankohtaisin teko, jota on syytä arvostaa. Aiheesta löydetään paljon tuoretta ja iskevää. Mukana ovat skandaalilehtien lööpit, ja törmäyskurssille nostetaan ideologiat ja uskonnot kotimaisesta fundamentalistisesta kristinuskosta alkaen aina islamiin, kansallissosialismiin ja kommunismiin. Kaikki saavat osansa esityksen karnevalismissa.

Tämä on jotain aivan muuta kuin Kaupunginteatterin viime vuosina tuottamat amerikkalaiset formaattmusikaalit. Tässäkin kyllä lauletaan ja tanssitaan komeasti ja tässäkin ovat kohdallaan musikaalien peruskliseet, sellaiset kuin Cabaret´n musikaaliportaat, mutta välillä taas on muistumia poliittisen laululiikkeen ilmiöistä, oopperasta, etnosta, jopa kirkkomusiikista.

* * * 

Eipä kauan mennyt ennen kuin elävä elämä todisti taas kerran, että parodia on mahdotonta - ne tekevät sen itse.

Tänään me suomalaiset saimme lukea lehdestä, miten kaksi korkea-arvoista parlamentaarikkoa siitä puolueesta, jonka kansanomaista nimeä ei saa turhaan lausua, lausui sanoja Saision näytelmän aihepiiristä. Sävykin oli sama - tosin kansanedustajat eivät esittäneet sanojaan laulaen. Ehkä kurkku oli käheänä?

Kumpikaan ei suostu tulemaan presidentin itsenäisyysjuhlaan. Toista ällöttää, kun homot siellä tanssivat - sotaveteraanikin oli hänelle sanonut, ettei olisi puolustanut maata, jos olisi tällaisesta tulevaisuudennäystä tiennyt. Toinen on vapaamielisempi, hänen puolestaan homot saavat siellä tanssia vaikka lampaiden kanssa.

Just joo. Mielipiteen- ja sananvapaus kaikille suotakoon, aivan erityisesti parlamentaarikoille, ei siinä mitään. Pistää vaan mietteliääksi, mistä aineksista tällainen kumpuaa.

Olen joskus pohtinut enkä parempaakaan selitystä keksinyt, että homofobia syntyy samastumisahdistuksesta. On selvää, että jos me heteromiehet mielikuvissamme mietimme, mitä homoparin kesken siellä vällyjen alla tapahtuu, emme tunne pienintäkään kutsumusta päästä itse sellaiseen puuhaan osalliseksi. Ajatus on vastenmielinen. Siitä se alkaa. Seuraava ajatusaskel on mieltää kaikin puolin epäilyttäväksi ne, jotka haluavat.

En usko, että asialle on mitään tehtävissä, edes teatterin keinoin. Nuori sukupolvi, jota katsomo oli täynnä, on enimmäkseen valmiiksi vapaamielistä. Vanhempi sukupolvi ei sankoin joukoin tule tällaista katsomaan.

Kuka mistäkin pitää, yksi yhdestä, toinen jostakin muusta. Yksi syö mielellään maksalaatikkoa, toinen mämmiä, kolmas koiranlihaa, neljäs toukkia, joku jopa surströmmingiä. Toisille ne ovat kauhistuksia. 

”Homo” on häpeilemättä omalakinen kokonaisuus, piti siitä tai ei. Mutta rakkautta itsetietoinen ja ylpeä homokin kaipaa. Kuten lopussa lauletaan: Oisko jossakin maa jossa saa rakastaa ketä haluaa?” 

(Kuvassa Kansallisteatterin seinällä Saision näytelmän juliste. Klikkaamalla suuremmaksi)