Terapian tarve

Kävelen melkein päivittäin työmatkallani Töölöstä Kruununhakaan Narinkkatorin poikki. Jo viime talvena havaitsin, että jotain rakennetaan vanhan linja-autoaseman kulmalle, Forumin puoleiseen päätyyn. Jossain vaiheessa luin lehdestä, että siihen tehdään kappeli.

Ensin minulle tuli käsitys, että siihen on tulossa jonkinlainen helsinkiläinen Pantheon, kaikkien jumalien temppeli. En tiedä, mistä käsitys tuli, mutta se taitaa olla väärä. Viimeisimmän ymmärrykseni mukaan siitä on tulossa nimenomaan ev.luterilaisten kappeli. Muut jäävät ilman.

Valmiiseen kappeliin mahtuu kuutisenkymmentä ihmistä. Kustannusarvioksi on ilmoitettu 1,5 miljoonaa. Kirkko ja kaupunki -lehden mukaan sinne palkataan toiminnanjohtaja, pappi, diakonityöntekijä, nuorisotyöntekijä ja kolme suntiota. Yhteensä seitsemän virkaa. Todellisuudentajuisesti varaudutaan myös ovenvartijan ja järjestysmiehen palkkaamiseen, sillä vilkkaalla paikalla voi olla pyrkyä sisätiloihin myös ei-toivotuilla kävijöillä.

Kappelista suunnitellaan design-vuodelle uutta nähtävyyttä. Havainnekuvissa onkin näkyvissä erikoinen muoto. Siitä on tulossa pyöreä, rakennusmateriaali on puu. Julkisivu tehdään ”vaakasuuntaisesta sormijatketusta puusoirosta, joka on esitaivutettu ja kuultokäsitelty”. Näin kerrottiin lehdessä. Kuva ei vielä kerro mitään tulevan rakennuksen ulkonäöstä.

Rakennuksen idea on olla hiljentymistila. Sellaista totisesti tarvitaankin juuri siinä ostoshelvettien ympäröimässä rumassa kaupunkitilassa. Eri asia sitten on, kenen hiljentymistila siitä tulee. Pitäisin erinomaisena, jos se oikeasti ja asenteettomasti olisi avoin kaikille uskonnoille ja myös uskonnottomille. Siinä bisnespainajaisten risteyspaikassa olisi varmasti tarvetta terapeuttiseen hiljaiseen hetkeen muillakin kuin ison kansankirkkomme jäsenillä. Minäkin voisin pysähtyä työmatkallani, mutta kirkonmenoista ja pappien tyrkytyksistä en välittäisi.

(Kuva on parin viikon takaa. Rakennuksen takana vasemmalla puolella on Forum ja oikealla puolella Koiton talo. Klikkaamalla kuva suurentuu).

"Silimät tummat..."

Koomisuuden olemusta on yritetty määritellä monella tavalla. Yksi onnistuneimmista on prof. Simo Knuuttilan kirjassa Kansanhuumorin mieli (1992). 

"Koomillisuutta voi olla muodoissa, asennoissa, liikkeissä, teoissa, tapahtumissa, tilanteissa, puheissa ym. ja se on silloin noitten esineitten ulkokohtaisena ominaisuutena."

Juuri tämä määritelmä tuli mieleen katsellessani ties monettako kertaa Matti Kassilan elokuvaa Komisario Palmun erehdys ja sen kuuluisinta kohtausta, jossa Leo Jokela laulaa ravintola Kämpin kabinetissa. On hehkuvan nousuhumalan tuottama inspiraation hetki, on päästy herraskaiseen paikkaan, laulu soi ja käsi heiluu.

Jos jossain niin siinä on komiikkaa.

Katsoja miettii, onko tuo näyttelijän ammattimaisen roolinrakentelun tulos vai luonnonlapsen vaistomaisesti kerralla kohdalleen osunut heitto. Veikkaisin jälkimmäistä, mutta en tiedä. Kyseessä ei ole kuitenkaan tahaton komiikka, tekijänsä naurunalaiseksi saattava, vaan mitä suurimmassa määrin arvostettava onnistuminen. Joku sanoi joskus jossain, että Jokelan ei tarvitse kuin panna hattu päähänsä, ja lopputulos yltää komiikan korkeuksiin. Täysin luonnollinen ele ja ilme riittää, muuta ei tarvita.

Kassilan Palmu-elokuvat ovat loistava poikkeus suomalaisen elokuvan historiassa. Niille ei löydy esikuvaa mistään, ei maailmaltakaan. Lähimmät sukulaiset löytyvät ehkä englantilaisen Ealing-studion komedioista. Vaikka Palmut on tehty omalla tavallaan kieli poskessa, puskafarssiksi ne eivät silti sorru.

Aku Korhosen piti alun perin näytellä pääosaa, mutta hän sairastui kuolemantautiin ennen kuin aloitettiin. Joel Rinne tuntuu nykykatsojasta itsestään selvältä valinnalta. Hänessä on suvereenia auktoriteettia ja patruunamaista voimahahmoa. Henkilön dominoivaan ja äksyyn luonnetyyppiin haettiin piirteitä jopa presidentti Paasikivestä.

Yksi elokuvasarjan kiinnostavuutta lisäävä piirre on kuva Helsingistä. Poliisilaitos on oikealla paikallaan Aleksanterinkatu 24:ssä. Ikkunasta näkyy Tuomiokirkko. Rikospaikka on tunnistettavasti vanha Eira, Engelinaukion laita. Liikutaan ”paremmissa piireissä”, vanhan varakkaan porvariston dekadenssiin ajautuneen nuoremman sukupolven katastrofin partaalla. Komisario Palmun erehdys on mielestäni yksi niistä harvinaisista tapauksista, joissa ohjaaja onnistui tekemään elokuvasta kirjaakin paremman itsenäisen taideteoksen. Eikä se Waltarin kirjakaan huono ole.

Kiitos Ylelle tästä(kin) sarjasta. Elokuvan juhlaviikot jatkuvat Teema-kanavalla vielä monta päivää. Luvassa on monta mestariteosta.

Kaiken uhallakin

Pitkästä aikaa katsoin uudestaan Stanley Kubrickin elokuvan 2001 Avaruusseikkailu. Yle-Teema esittää tällä viikolla klassikkoelokuvia. 

Mikähän siinä on, että en erityisemmin syttynyt vieläkään tästä lajityyppinsä klassikosta? Sitä ei voi kiistää, että tämä on tärkeä elokuva, ja sen tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Jopa Peter von Bagh on valinnut sen teokseensa Elämää suuremmat elokuvat ja kehua retostaa sitä määrättömästi.

Ymmärrän Avaruusseikkailun vertauskuvallisuuden. Teos on alusta loppuun täyttä metaforaa ja allegoriaa ihmisälystä, alitajunnasta ja ihmiskunnan kehityksestä. Kubrick itse määritteli teoksensa mytologiseksi dokumentiksi. Se on myös silmälle unohtumattoman kaunis kuva. Taustalla soiva musiikki on loistavasti kuvakerrontaan sopivaa, mm. Näin puhui Zarathustra (Richard Strauss) ja Tonava kaunoinen (Johann Strauss).

Mutta silti: kaikesta ylistämisestä huolimatta minä en erityisemmin pysty innostumaan tästä. Sama pätee avaruusseikkailuihin ja science fictioniin laajemminkin. Kuva- ja äänimaailmaa voi ihailla mutta itse tarina menee yli, kuten lajityypille usein.

Elokuvan henkilöt ovat epätodellisia. He elävät steriilissä avaruusmaailmassaan piippaavien koneidensa kanssa, he eivät ole persoonallisia yksilöitä. Tekniikan ihmeellisyydet ovat kuvauksen pääasia, eivät inhimilliset ihmiset. Oleminen on kovin totista.

Minä pidän fantasiaelokuvasta silloin, kun siinä elää sadun ominaislaatu, lämpö, inhimillisyys, huumori, esimerkkeinä Steven Spielbergin E.T. tai Paluu tulevaisuuteen. Näitä totisia avaruusfantasioita sen sijaan vierastan, katson kyllä jos kyseessä on merkkiteos, mutta innostuminen ei helposti onnistu.

Tiedän, nyt blogini ”oikeat” mieslukijat pettyvät ja pahastuvat. Jostain muistan lukeneeni ehdottoman varman tiedon, että nimenomaan miehet pitävät avaruusseikkailuista ja kaikesta missä on kehittynyttä tekniikkaa, mieluiten avaruussotaa. Kaiken uhallakin tunnustan, että minä pidän enemmän reppanoista, sellaisista kuin Chaplinin kulkuri, Truffaut´n Antoine Doinel, Tatin Monsieur Hulot ja Kaurismäen Nikander.