maanantai 19. syyskuuta 2011

Moraalidilemma

Dessu on pankinomistaja.

Jotta lukijalle ei syntyisi epätarkkaa käsitystä, täytyy tähdentää, että en omista yksin koko pankkia. Siinä on muitakin. En ole edes suurin omistaja, mutta aika ison osuuden kuitenkin. Niin iso on omistamani lohkare, että viime vuonna huhtikuussa tililleni rojahti 405,49 euroa osinkoa.

Se ei ole kovin valtava summa, mummonmarkoiksi muutettunakin vain kaksi ja puoli tonnia. Virkatyössäni Vuoronvarausviraston ulkomaansuhteista vastaavana osastopäällikkönä raadan saman summan palkkaa parissa päivässä.

Pankista raha tulee kuitenkin tekemättä mitään, kunhan olla möllötän ja odotan.

Omistamani pankin nimi on Nordea. Sain osakkeet isänperintönä joskus vuosikymmeniä sitten, silloin kun pankilla oli vielä suomenkielinen nimi, tosin hankalasti kolmisanainen ja yhdysviivat välissä.

Nyt olen lehdestä lukenut, että pankkini uusi johtokunnan puheenjohtaja Björn Wahlroos, vanha tuttu muista yhteyksistä, on ryhtynyt tehokkaisiin toimenpiteisiin osinkoni kasvattamiseksi. Siihen tepsii saneeraus. Viimeksi  kun aiheesta kirjoitin, se oli vasta suunnitteilla.

Kun parituhatta pankkivirkailijaa saneerataan ulos, niin jopas Dessunkin tilille rojahtaa seuraavalla osinkokierroksella ainakin viisi euroa suurempi saalis. Ehkä peräti kymppi. Näin pankki meistä omistajista huolehtii!

Kyllä Dessua nyt naurattaa, kun hän huomenna maanantaina marssii asioille Kaivokadun ja Mannerheimintien kulmassa sijaitsevaan konttoriin. Voinpa vaikka vilkuttaa kaikille tiskin takana istuville virkailijoille - ikään kuin läksiäisiksi, jos vaikka sattuisi se saneeraus käynnistymään pikapuoliin.

= = = 

No niin, mielenhäiriötä, josta sievistellen käytetään myös nimitystä ”musta huumori” , on viime päivinä ollut liikkeellä, ja Dessu näyttää saaneen taudista tartunnan. Pitää yrittää parantua ennen kuin maine menee.

Oikeasti Dessu on pankkiasiasta vimmastunut eikä haluaisi olla missään tekemisissä tällaisen pankin kanssa. Wahlroos on yksiselitteisesti julistanut, että yrityksillä ei voi olla moraalia eikä käsityksiä oikeasta ja väärästä. Yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa omistajilleen mahdollisimman suurta varallisuutta.

Wahlroos on antanut runsaskätisesti vaalirahaa nykyiselle pääministeripuolueelle, joka onkin perinteisesti arvostanut Wahlroosin ja hänen kaltaistensa arvoja ja näkemyksiä hyvin korkealle. Kun pankki nyt saneeraa virkailijoita, siitä syntyvä sotku siirtyy pääministerin johtaman yhteiskunnan, siis veronmaksajien, maksettavaksi. Monenlaista avustusta ja tukitoimenpidettä tarvitaan, jotta tuhotyöstä selvitään. 

Veronmaksajat hoitavat siis sen moraalipuolen, kuten aina.

*   *   * 



Mitä minä voisin tehdä? En halua olla osallinen tällaisessa kyynisessä pelissä. Voisin tietysti hankkiutua eroon osakkeistani, mutta entä sitten? Ne ostaisi joku, joka olisi ehkä hyvinkin tyytyväinen tilanteeseen ja antaisi tukensa Wahlroosille. Minä sentään vastustan ja rähisen.     

Nyt ymmärrän entistäkin syvällisemmin, mitä Bertolt Brecht tarkoitti Kerjäläisoopperan repliikissä, että pankin ryöstäminen on pieni rikos verrattuna pankin perustamiseen.

(Kuvassa minun ja meidän muiden rosvojen luola.)

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Lapsuuden runoja

Yksi Dessun ikiaikaisia päähänpinttymiä on juosta kirjallisuuteen liittyvien tapahtumien ja paikkojen perässä. Niin tänäkin kesänä.

Runebergiin liittyvästä harmillisesta takaiskusta  kirjoitin jo. Muita tänä kesänä etsittyjä ja löydettyjä ovat mm. Volter Kilpi, F. E. Sillanpää ja Olavi Paavolainen. Yksi sen sijaan osui eteen etsimättä, aivan sattumalta.

Eräänä loppukesän kauniina päivänä Dessu ajeli autollaan kesäkotiaan kohti Keski-Suomen ja pohjoisen Pirkanmaan syrjäisiä teitä. Dessu etsiytyy mielellään pienille sivuteille jos näin voi välttää ajamasta valtateitä, jotka ovat tuhanteen kertaan tuttuja. Matka kulki Jyväskylästä kohti Längelmäkeä Kuoreveden kautta. Poikkesin katsomaan kaunista kyläkirkkoa. Se sijaitsee syrjäisessä niemennokassa järvimaiseman keskellä.

Pihassa oli väkeä enemmän kuin voisi olettaa niin syrjäisessä paikassa. Eikä mitään teininuorisoa luuhaamassa vaan varttuneessa iässä olevia, enimmäkseen naisia, pyhäpuvuissa. Olivat selvästi ryhmä, ei mikään hajanainen porukka.

Mikähän siellä oli menossa? Piti käydä ottamassa selvää. Selvisi, että oli alkamassa Immi Hellén -seuran järjestämä kesäjuhla runoilijan syntymän juhlavuonna.

Nyt moni taitaa kysyä, kuka kumma on Immi Hellén.

Nuoremmalle sukupolvelle varmaankin vieraampi mutta Dessun ikäisille hyvinkin tuttu runoilija kansakoulun lukukirjoista ja laulukirjoista. Sen koommin en ole kuitenkaan tainnut Immin runojen pariin hakeutua. Ne ovat jotenkin niin mennyttä maailmaa.

Immi Hellén (1861 - 1937) oli Kuoreveden kirkon kanttorin tytär. Siksi juhla järjestettiin täällä. Immin runot muistuvat mieleen herttaisina lastenvärssyinä, sellaisina, joissa vielä oli voimissaan suomalainen maalaisidylli. Kansakoulun kirjoissa niitä kuvittivat usein Rudolf Koivu ja Raul Roine. Runoissa oli ihanteellisuutta, opettavaisuutta, tervettä elämää, luonnon ihanuutta, uskonnollisuutta, isänmaanrakkautta, vanhanaikaisuutta. Samalla niissä on kuitenkin usein vastaaansanomatonta lystikkyyttä, varsinkin eläimiin liittyen.

Tässä muutamia runonalkuja tutuimmasta päästä.


Kas, kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla
Katsoppas kummaa, virkkoi Miiri, tuopa on oikein lystikäs hiiri
Kello löi jo viisi, lapset herätkää
Koivun oksaan korkealle teki peippo pesän
Hyvää huomenta punahilkka, miltäs se maistuu kahvitilkka
Peltohiiri silkkiturkit yllä oli uutterasti kävelyllä
Muistan alakansakoulussa joutuneeni lukemaan näitä ulkoa. ”Katsopas kummaa" -runon olen myös esittänyt lausuntanumerona koulun ”Henkisissä kilpailuissa” ja voittaneeni sillä kunniakirjan, jossa kehuttiin "ilmeikkäästä" lausuntaesityksestä. Kunniakirja on vieläkin tallella, joskaan ei enää seinälle ripustettuna. Jyväskylässä lapsuudenkodissani se oli pitkään kehystettynä seinällä..


Tässä nettiosoite  , josta kiinnostunut lukija löytää suuren määrän Immin runotekstejä. Jos kaipaatte nostalgiamatkaa menneisyyteen, lukekaa!

(Valokuvissa Kuoreveden kirkko ja kirkon lähellä oleva Imminpolku)

tiistai 13. syyskuuta 2011

Muu maa mustikka

Dessu luki HS elokuun kuukausiliitteestä Ilkka Malmbergin pitkän jutun thaimaalaisista marjankerääjistä Suomen pohjoisissa metsissä. Tunsin kauhunväristyksiä monessakin kohdassa, mutta yksi kohta oli erityisen omakohtainen.

Jutussa kerrottiin, kuinka valtavan määrän marjoja thaimaalainen joutuu keräämään kustantaakseen matkansa ja oleskelunsa. Nyt olen unohtanut täsmällisen määrän eikä lehteä enää löydy, mutta valtava oli se marjamäärä, satoja litroja. Sellaisen määrän keräämiseen menee puoli kesää, vasta sen jälkeen kerääjä alkaa saada ansiota itselleen kotimaahan vietäväksi. Nämä raukat keräävät marjoja varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ilman vapaapäiviä. Joku marjaparoni sitten ostaa marjat halpaan hintaan.

Omakohtaisuus tulee siitä, että tänä kesänä Dessu itsekin kävi marjametsässä, joten tuoretta kokemusta on. Tiedän mistä puhun.

Menin siis astia kädessä ja maalikaupasta ilmaiseksi saatu lippalakki päässä ja saappaat jalassa kesäkotini lähellä olevaan mäenrinteeseen. Siellä kasvoi mustikoita. Keräsin kuppini täyteen. Olisikohan ollut litran verran, ainakin melkein.

Täytyy suoraan myöntää, että ehdin katua ryhtymystäni moiseen urakkaan. Kerääminen ei minulta luonnistu, ei ole koskaan luonnistunut. Asento on sietämätön, selkä kipeytyy, marjat karkaavat hyppysistä, hyttyset ja paarmat kiusaavat. Työ on silkkaa kidutusta. Minusta ei olisi siihen, mitä thaimaalaiset ovat tulleet tekemään.

Marjametsään lähtemiseni perustui siihen, että minulle oli tulossa muutama eteläeurooppalainen vieras. Olin päättänyt leipoa tarjoiluksi mustikkapiirakkaa. Marjat riittivät kahteen piirakkaan. Hyvää tuli, kovasti kehuivat.

Keittiöhommissa kyllä pärjään ja viihdyn. Kesäkodissani on kuitenkin vakiintunut käytäntö, että vieraitteni ruokahuollosta huolehtimaan pyydän mainiot naapurini Airin & Tarmon, jotka ovat kylän vakituisia asukkaita, eivät kesäasukkaita kuten minä. Tarmo pyydystää kalat Längelmävedestä ja Airi tekee niistä kalakeiton, kunnon soppatykillisen. Sen maku on taivaallinen, ei ole vielä käynyt vierasta, joka ei olisi innostunut. Resepti on kuitenkin salainen.
* * * 
Vaikka Dessu ei viitsi / jaksa kerätä marjoja, hän syö niitä mielellään, erityisesti mustikoita. Siksi hän vaipui outoihin mietteisiin mennessään ostoksille helsinkiläiseen S-ketjun kauppaan ja havaitessaan, että pakastealtaan mustikat oli tuotu Puolasta.

Näinkö se menee? Ovatko kaikki suomalaiset Dessun kaltaisia eivätkä kerää. Thaimaalaisten keräämät marjat myydään Japaniin ja niinpä suomalaiset saavat vitamiininsa Puolasta. Tämä on sitä globalisaatiota hehkeimmillään.

* * *
Puutarhatuolissa suuren terijoensalavan alla hellepäiviä loikoillessaan Dessu tuli miettineeksi, että hän on luonnon tarkkailussaan vähän kuin Goethe. Suuri salaneuvos käytti metodistaan nimitystä ´Apercu`. Se tarkoittaa luonnon ilmiöiden havaitsemistapahtumaa kaikilla aisteilla ja siten niiden eläytyvää ymmärtämistä.

Juuri niinhän minä tein tarkkaillessani lepotuoliltani heinänkorren kasvamista.