Vähäpätöisellä asialla

Juuri kun Dessu kääntyi Snellmaninkadulta Senaatintorille, alkoi sataa. Ei mikään pieni ripsottelu vaan kunnon ryöppy. Eikä minulla tietenkään ollut laukussa sateenvarjoa - aamulla töihin lähtiessä oli näyttänyt poutaiselta.

Mitä mies tekee tällaisella hädän hetkellä? 

Dessu arvioi pikaisesti nopeimman reitin suojaan. Tuomiokirkon portaat ovat liian pitkät ja jyrkät. Ei sinne. Tuskinpa kirkko on edes auki. Sitä paitsi suojelun hakeminen kirkosta näin maalliseen hätään taitaisi olla väärinkäyttöä, kun en edes kuulu kirkkoon enkä siis maksa veroa.

Lähin rakennus olisi vasemmalla takanani. Valtioneuvoston palatsi. Mutta siellä on taatusti vastassa vartija ja tiukka turvatarkastus. Käännyttäisivät minut takaisin sateeseen. Pitäisi olla etukäteen sovittu aika tapaamiseen ministerin kanssa. Ei onnistu, epäilisivät vielä terroristiksi kun olen tällainen partainen rantarosvon näköinen.

Entä paluu takaisin työpaikalle Vuoronvarausvirastoon? Sinne kestäisi ehkä neljä minuuttia, korkeintaan viisi. Se on liikaa. Korttelin päässä takanani olisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto. Tuttu paikka, siellä istuin paljon opiskeluvuosina. Mutta nyt sekin on liian kaukana, ainakin kaksi tai kolme minuuttia. Molemmissa vaihtoehdoissa ehtisin kastua liikaa.

Samoin liian kaukana on torin alalaidalla oleva Kiseleffin basaari. Kastuisin läpimäräksi laukatessani torin yli.

Suoraan edessä on yliopiston vanhan puolen pääovelle johtava portaikko. Sinne! Hyvin tuttu paikka, olen siellä istunut varmaan tuhat tuntia luennoilla ja seminaareissa.

Keisarin patsaan kohdalla huomaan kiirehtimisen tarpeettomaksi, sillä olen jo läpimärkä. Eivät vaatteet tästä märemmiksi voi tulla. Minne kiiruhdat, matkamies maan? Voin siis yhtä hyvin pysähtyä näppäämään kuvan tästä suomalaisen sivistyshistorian ehkä tärkeimmästä portaikosta. Ketkä kaikki kansakunnan suurmiehet ja -naiset ovatkaan tästä ovesta astuneet oppia ja sivistystä hankkimaan. Ehkä moni heistäkin sateesta märkinä.

Tästä ovesta on sukupolvien ajan astuttu juhlasaliin nauttimaan säveltaiteesta tai kuulemaan korkeatasoisia ja arvokkaita esitelmiä. Siitä on astuttu saliin noutamaan akateemisia tutkintotodistuksia ja siitä on astuttu ulos tuoreina maistereina tai tohtoreina.

Näin arvokkaalle paikalle minä olen nyt rientämässä näin vähäpätöisessä asiassa.

Mieleen nousee myös tähän portaikkoon liittyvä runo.

Väinö Kirstinän runo Rector Magnificus (Puhetta - 1963) on ensimmäisiä suomalaisia kuvarunoja. Se liittyy täsmälleen tähän portaikkoon.

Runossa Helsingin yliopiston roomalaisen kirjallisuuden professori Edwin Linkomies (1894 - 1963), ´kunnianarvoisa rehtori´, astuu alas yliopiston portaita Senaatintorille ja käy läheisellä Kauppatorilla ostamassa suuren hauen ja palaa sitten takaisin ja nousee lopuksi yliopiston portaita ylös.

Runo on paitsi teksti, myös kuva. Siinä näkyvät yliopiston laskeutuvat portaat, Tuomiokirkon yhdeksää näyttävä kello, rehtorin ylväs hahmo, ryhdikkäät ja suorat askeleet, hauen leukaluiden irvistys ja lopussa yliopiston nousevat portaat.


Kuvissa, jotka saa klikkaamalla suuremmiksi, 1) Yliopiston portaat 2) Väinö Kirstinän runo ja 3) Edwin Linkomiehen hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaalla.

Epäsosiaalinen media

Dessu on tälläkin foorumilla moneen kertaan kehunut sihteeriään. Neiti B. kykenisi hyvin pyörittämään koko Vuoronvarausvirastoa ilman minua, ns. esimiestään.

Yksi harmillinen piirre hänessä kuitenkin on. Hän nimittäin haluaa, että minä ”pysyn ajan tasalla”. Nyt hän on saanut päähänsä, että minun pitää oppia pelaamaan tietokoneella jotain sellaista, jonka nimi on Angry Birds.

En ollenkaan välittäisi, mutta neiti B:lle ei sovi pistää vastaan. Jos hän ei pysy tyytyväisenä esimieheensä, voi seurata kosto. Sitäkään en haluaisi. On vain sopeuduttava.

Opetukselle on jo sovittu päivämäärä. Olenhan minä toki näistä vihaisista linnuista lehdistä lukenut. Niistä on kuulemma tullut / tulossa Suomelle uusi vientimenestys, uusi Nokia.

Olen vähän epäilevä. Siitä ei ole kovin monta vuotta, kun vientimenestyksen uusi uljas kärki oli kännyköiden soittoäänibisnes. Siitä piti tulla miljardimeininki, ja ihmiset jonottivat kaduilla päästäkseen ostamaan firman osakkeita. Kuinkas kävikään?

Luin HS elokuun kuukausiliitteestä pitkän jutun Aalto-yliopiston nuorista yliahkerista leijonista, jotka perustelevat IT-alan menestyviä yrityksiä. Uutta piilaaksoa puuhataan, uusia pelejäkin keksitään. Toivotan menestystä.

Dessu itse on toki tietokonehurahtanut itsekin. Istunhan pitkät illat blogia kirjoittamassa. Se on aika yksinäistä puuhaa. Silti sitä sanotaan sosiaaliseksi mediaksi. Onhan se sitäkin, jos sattuu saamaan lukijoita. Muuten ei.

Yksinäiset tietokonehurahtaneet ovat kuitenkin saaneet myös paljon pahaa aikaan - jopa terroritekoja. Näille Suomen ja Norjan tapauksille on yhteistä ainakin se, että tekijä istuu yökaudet koneellaan ja pitää yhteyttä ties minne. Ovat selvästi myös saaneet lukijoita.

Minä en ole koskaan ollut innostunut tietokonepeleistä. Se on varmaankin sukupolvi- ja ikäkysymys. Se vähä, mitä olen pelaamista nähnyt, on ollut omituista räiskintää, ammuskelua sinne tänne tai kilpa-autoilla tapahtuvaa hurjastelua ja ihmisten yli ajamista. Nuoret miehet - osittain kai vähän vanhemmatkin - kuuluvat olevan sellaisesta innoissaan.

Sihteerini vakuutti, ettei Angry Birds ole aivan sellaista. Uskon häneen.

Minun nuoruuteni pelejä olivat mm. polttopallo ja räsypokka. Nepä vasta olivat sosiaalisia pelejä, siis ihan oikeasti. Voisinpa pelata vieläkin.

Mainio makkaramies

Dessu pistäytyi alkukesästä työasioissa Saksassa. Berliinissä meni pari päivää, sitten jatkoin matkaa Müncheniin tapaamaan vanhaa tuttavaani. Se oli pitkään tilauksessa ollut vastavierailu. Tuttavani on pariinkin kertaan vieraillut Längelmäveden kesäkodissani, mutta minä en ikinä ennen ollut käynyt Münchenissä.

Matkan yksi muistiin jäänyt kohokohta liittyi makkaraan, niin kuin vain Baijerissa asiaan kuuluu. Ystäväni iäkäs isä oli toiminut ikänsä makkarakauppiaana. Minut vietiin hänen johdollaan maistiaisiin.

Koolla oli kymmenkunta varttuneessa iässä olevaa herraa tummissa puvuissa. Tohtoreita ilmeisesti kaikki, kuten ymmärtääkseni saksalaiset yleensäkin, ainakin miehet. Tuli vaikutelma, että tämä herraseurue on kokoontunut makkaramaistiaisiin jo kymmenet vuodet, sillä touhussa oli rituaalin piirteitä, vähän kuin vapaamuurarimeininkiä.

Minua kohdeltiin jonkinlaisena kunniavieraana. Sain aplodit, kun vastasin tervehdyspuheeseen saksaksi. Isäntä selosti laajasti eri makkaralaatujen ominaisuuksia ja kokki grillasi ja tarjoili. Mausteena oli sinappi, kasviksena hapankaali ja juomana olut.

Vähitellen tunnelma kohosi. Siihen varmaankin vaikutti olut enemmän kuin makkara. Isäntämme esittelypuheet muuttuivat enemmän anekdootin suuntaan. Pahaa puhetta ja panettelua on väite, ettei saksalaisilla ole huumorintajua. Naurunremakat säestivät rehvakkaita juttuja, useimmat sellaisia joita ei oikein naisseurassa taitaisi olla sopivaa kertoa. Loppuillasta tohtorit jo lauloivat - minulle tuntemattomia lauluja, mutta vaikenemistani ei kukaan paheksunut, läpsytin sentään käsillä tahtia innostuneen näköisenä.

En tullut laskeneeksi, kuinka monta makkaralaatua illan aikana maistettiin. Paljon niitä oli. Maistelu oli minulle pientä tuskaa, sillä minä en ole erityisempi makkaran ystävä. Yksi laji oli kuitenkin aika hyvä - siinä oli vahvasti valkosipulia. Sellaista ei tietääkseni Suomessa ole. 

Kiitospuheenvuorossani kehuin kuitenkin reteästi makuelämyksiä ja vieraanvaraisuutta. Eihän ollut mitään syytä pahoittaa tohtoreiden mieltä. Olut oli kyllä oikein hyvää ja sitä oli riittävästi.