Mainio makkaramies

Dessu pistäytyi alkukesästä työasioissa Saksassa. Berliinissä meni pari päivää, sitten jatkoin matkaa Müncheniin tapaamaan vanhaa tuttavaani. Se oli pitkään tilauksessa ollut vastavierailu. Tuttavani on pariinkin kertaan vieraillut Längelmäveden kesäkodissani, mutta minä en ikinä ennen ollut käynyt Münchenissä.

Matkan yksi muistiin jäänyt kohokohta liittyi makkaraan, niin kuin vain Baijerissa asiaan kuuluu. Ystäväni iäkäs isä oli toiminut ikänsä makkarakauppiaana. Minut vietiin hänen johdollaan maistiaisiin.

Koolla oli kymmenkunta varttuneessa iässä olevaa herraa tummissa puvuissa. Tohtoreita ilmeisesti kaikki, kuten ymmärtääkseni saksalaiset yleensäkin, ainakin miehet. Tuli vaikutelma, että tämä herraseurue on kokoontunut makkaramaistiaisiin jo kymmenet vuodet, sillä touhussa oli rituaalin piirteitä, vähän kuin vapaamuurarimeininkiä.

Minua kohdeltiin jonkinlaisena kunniavieraana. Sain aplodit, kun vastasin tervehdyspuheeseen saksaksi. Isäntä selosti laajasti eri makkaralaatujen ominaisuuksia ja kokki grillasi ja tarjoili. Mausteena oli sinappi, kasviksena hapankaali ja juomana olut.

Vähitellen tunnelma kohosi. Siihen varmaankin vaikutti olut enemmän kuin makkara. Isäntämme esittelypuheet muuttuivat enemmän anekdootin suuntaan. Pahaa puhetta ja panettelua on väite, ettei saksalaisilla ole huumorintajua. Naurunremakat säestivät rehvakkaita juttuja, useimmat sellaisia joita ei oikein naisseurassa taitaisi olla sopivaa kertoa. Loppuillasta tohtorit jo lauloivat - minulle tuntemattomia lauluja, mutta vaikenemistani ei kukaan paheksunut, läpsytin sentään käsillä tahtia innostuneen näköisenä.

En tullut laskeneeksi, kuinka monta makkaralaatua illan aikana maistettiin. Paljon niitä oli. Maistelu oli minulle pientä tuskaa, sillä minä en ole erityisempi makkaran ystävä. Yksi laji oli kuitenkin aika hyvä - siinä oli vahvasti valkosipulia. Sellaista ei tietääkseni Suomessa ole. 

Kiitospuheenvuorossani kehuin kuitenkin reteästi makuelämyksiä ja vieraanvaraisuutta. Eihän ollut mitään syytä pahoittaa tohtoreiden mieltä. Olut oli kyllä oikein hyvää ja sitä oli riittävästi.

Jotain pysyvää

Nuorena Dessu vietti usein kesälomaa serkkunsa luona maaseudulla lähellä Jyväskylää. Lomapuuhista mukavin oli tietysti uinti. Siihen oli erinomainen mahdollisuus, sillä serkun kodin lähellä oli uimalaitos, sellainen jossa oli hiekkarannan lisäksi hyppytorni ja ponnahduslauta. 

Siellä Dessu suoritti uimamaisterin tutkinnon. Ikää oli suunnilleen 15 vuotta. Se on Dessun merkittävin saavutus urheilun alalla (ainakin toistaiseksi!).

Vuodet vierivät ja Dessulta loppuivat vierailut serkkulassa, sillä serkun kotitalo purettiin. Paikalle rakennettiin moderneja rivitaloja.

Tänä kesänä Dessulle välähti ajatus poiketa katsomaan, miltä siellä nykyisin näyttää.

Hiekkaranta oli tallella mutta hyppytornia ei enää ollut. Oli koleahko päivä, joten rannalla oli vain muutamia lapsia leikkimässä. Siinä rannalla seisoessa muistot maisterintutkinnosta ja juhlallisesta promootiosta nousivat elävästi mieleen. Tässä kohdassa minä kerran, kauan sitten… Kuinka hirveän monta vuotta siitä onkaan?

Tutun näköiseltä tuntui vain ränsistynyt pukeutumiskoppi. Voisiko se olla se sama vanha? Astuin sisälle katsomaan. Siellä oli muutama nulikkaikäinen poika. He jostakin syystä selvästi hämmentyivät, kun astuin sisään. Olivat ilmeisesti jossain pahanteossa. Livahtivat ulos saman tien.

Kyllä, tämä on sama pukukoppi kuin minun aikanani. Puupenkit kiertävät huonetta, ikkuna-aukot ovat ylhäällä katonrajassa. Naulakot on kyllä uusittu, minun aikanani ne olivat jonkinlaiset puutapit seinässä, nyt ne ovat järeät rautaiset.

Sitten minulla välähti. Yksi kirkas muistikuva lisää. Ei kai sentään SE voi olla tallella… 

Menen lähemmäksi. Kyllä, juuri siinä nurkassa, jossa nulikat olivat kun astuin sisään, juuri siinä nurkassa on edelleen reikä seinässä. Pieni reikä, alkujaan luultavasti oksanreikä, puukolla ehkä pikkuisen suuremmaksi kaiverrettu.

Siitä reiästä kun tirkisti, näki tyttöjen pukuhuoneen puolelle. 

Kaikki muuttuu, vuosikymmenet vierivät, sukupolvet vaihtuvat, mutta reiät pukuhuoneiden seinissä ovat ikuisia.

Junamatkoja

Dessun mielestä juna on matkustusvälineenä ylivoimainen. Se voittaa nautinnollisuudessa auton ja lentokoneen. Junassa on tunnelmaa.

Kesän mittaan Dessulla oli useampaankin kertaan tilaisuus matkustaa junalla sekä Suomessa että Saksassa. Ensimmäinen matka alkoi kesäkotini lähimmältä asemalta Orivedeltä kohti Helsinkiä. Matkateko sujui rattoisasti aina Tikkurilaan saakka, mutta sitten alkoi takkuaminen.

Onhan tästä kirjoitettu ja valitettu vuosikausia, mutta ensimmäistä kertaa se osui Dessun omalle kohdalle. Milloin on veturissa vikaa, milloin ohjauskeskuksessa, milloin rataverkossa, milloin on lunta ja jäätä, nyt on kuulemma konduktööreistä pulaa. Näin on kerrottu.

Sääli ja vahinko. Pidän katastrofina, jos juna matkustusvälineenä menettää maineensa. Niin ei saisi käydä, mutta huonolta näyttää.

Pasilan jälkeen juna pysähtyi. Ei tapahtunut mitään. Siinä seisottiin Eläintarhan urheilukentän kohdalla. Kuulutus kertoi, että jotain joudutaan hetki odottamaan. Odottaminen kesti ja kesti. Sitten juna liikahti eteenpäin mutta pysähtyi kohta uudestaan.

Niin lähellä pääteasemaa mutta niin kaukana perille pääsystä.

Dessu oli äskettäin sattunut lukemaan kirjan, jossa myös tultiin junalla Helsinkiin. Siinä matkanteko ei takkuillut, päinvastoin. Paikalleen juuttuneessa junassa istuvan Dessun mieleen häivähti kateus siitä, kuinka hyvin asiat ennen muinoin sujuivat, junaliikennekin. Kirja on Juhani Ahon ”Helsinkiin” (1889).

” - - Ja lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja junan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä kaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä, Helsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki, johon kiidetään yhä kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto ja aina vaan ahnaammin itseänsä kohti nielee! - -

Vetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, kiiti kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa ohi ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän sävelen. - -

Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi pitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen poikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin kahleiden kaikua. Kone huohotti ja tohotti kuin jättiläinen suurista keuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin ukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain intohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä." 

Tiedoksi vaan VR:lle ja ratahallintokeskukselle, että Juhani Ahon kuvaamaan palvelutasoon pitäisi nykyisinkin pyrkiä. Älkää päästäkö Helsinkiin matkustamisen tilannetta niin pahaksi kuin oheisissa Amerikan-kuvissa, jotka ovat elokuvasta Kenraali (The General, ohj. Buster Keaton 1926). (Klikkaamalla kuvat saa suuremmaksi).